Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen mielessäni lukuisia kertoja. En vain oikein tiedä mistä sen aloittaisi. Siitäkö, että kertoisin kuulumisia? Ketä se kiinnostaa? Talvi on ollut minulle raskas ja mennyt aika syvissä vesissä. Olen ollut vetäytynyt, koska voimia sosiaaliseen elämään ei juuri ole ollut. Tässä surun keskellä rämpiessäni olen huomannut, että Suomessa saa kyllä ihan rauhassa ja yksin surra. Aika harvalla on aikaa pysähtyä kysymään, mitä toiselle oikeasti kuuluu. Ketä oikeasti kiinnostaa?


Eikä tämä varsinaisesti ole kenenkään vika. Elämme vain niin hektisessä ja informaatiotulvan kyllästämässä maailmassa, että jo saman aamun uutiset tuntuvat eilisiltä iltaan mennessä. Virikkeitä tulee joka tuutista ja elämme niiden ympäröimänä tahdoimme tai emme. Vauhti on kovaa ja oravanpyörän rattaat kuljettaa pysähtymättä eteenpäin. Mutta entäpä sitten, kun maailmastasi ja kaikesta normaalista viedään pohja? Silloin aika pysähtyy ja tippuu kyydistä. Jää ikään kuin kaiken kiireellä ohi menevän jalkoihin. Ei ole enää se sama.  Mikään ei ole enää koskaan samaa.

Apulanta kysyi helmikuussa Hartwall Areenan konsertissaan mitä kuuluu? Nautin keikasta täysin rinnoin, täydellisillä eturivin paikoilla, koska olin päättänyt niin ja lauloin mukana: "Hei hei mitä kuuluu. Sä kysyt ja kaikki on ok. No hyvä sun on puhuu. Kun sä et tiedä miltä musta tuntuu." Apulanta on aina osannut voimaannuttaa minua ja löytänyt sanat, jotka puhuttelee. Ollakseenkin hyvin vähäsanainen hittibiisi, se kuitenkin kysyy.

Joshua Treessä keväällä 2015 maailmanympärimatkan aikaan.

Tämän raskaan talven jälkeen kevään ensimmäiset auringonsäteet ovat tuntuneet tervetulleilta, vaikken ole aikoihin jaksanutkaan innostua säästä. Voiko vähäpätöisempää asiaa oikeasti olla? Onnekkaita he, joille päivän suurin kysymys on paistaako tänään aurinko vai ei. Kevään tulo on kuitenkin selkeästi keventänyt mieltäni, vaikka ikävä ja suru eivät ole poistunut minnekään. Ei mene edelleenkään päivääkään, eikä tuntia, etteikö isäni olisi ajatuksissani ja ettenkö juttelesi hänelle tekemisistäni.

Yksi viimeaikaisista tekemisistäni, kerrottakoon nyt täälläkin, on että suoritimme mieheni kanssa molemmat venepäällikkökurssin, jolla voimme hakea kansainvälisen huviveneen kuljettajan pätevyyttä. Tutkinnon suorittaja on siis oikeutettu vuokraamaan huviveneen mistä tahansa maailmalla. Tämä on asia, josta olemme haaveilleet jo hetken aikaa, mutta täytyy sanoa, että helpolla en päässyt. Oppimista ja laskusuorituksia oli paljon ja voimavaroja vähän. Mutta oli lohdullista huomata, että jostain ne viimeisetkin voimat vain kumpusi avuksi ja tentti meni kuin menikin läpi toisella yrittämällä.

Alakuloisen talven jälkeen uskallan jo hieman kuitenkin iloita tulevasta pääsiäislomasta ja matkasta Kaliforniaan. Siitä syystä muuten myös nämä postauksen kuvat, jotka ovat Kalifornian Joshua Tree -kansallispuistosta vuodelta 2015. Olimme silloin maailmanympärimatkalla ja ilman huolta huomisesta roadtrippailemassa Palm Springissä ja Joshua Treessa. Jo ensikäynnistä saakka olen haaveillut pääseväni takaisin telttailemaan Joshua Treen tähtitaivaan alle ja nyt luulen, että se toteutuu pääsiäisenä. Muitakin reissusuunnitelmia löytyy jo kesäksi, mutta niistä lisää myöhemmin. Ensimmäiseksi matkaan voimaantumaan Kalifornian auringon alle.

Voikaa hyvin ja kiitos, jos luit tämän. Pitäkää läheisistänne huolta –  ja muistakaa pysähtyä kysymään mitä heille kuuluu. <3

Ps. Jos sinulla on kokemusta telttailusta Joshua Treessa, niin kuulen siitä mieluusti!