The Beverly Hills -hotellista on vuosien saatossa kehkeytynyt ainakin itselleni sellainen maaginen paikka, jossa vierailua olen odottanut vuosikaudet. Niin monet kerrat olen ajanut tuon legendaarisen hotellin ja sen rakennuksen kyljessä olevan kyltin ohitse, koskaan pysähtymättä. Mieli olisi kyllä tehnyt, mutta oikea hetki vierailulle antoi odotuttaa... Onneksi se oikea hetki löytyi synttärimatkallani lokakuussa 2019, jolloin teimme neljän hengen naisporukalla hotelliin iltapäiväretken, iltapäiväteelle.

Havaijin Mauin saari valikoitui lomakohteeksi oikeastaan yhdestä syystä; halusin kokea auringonnousun Haleakala tulivuoren päällä, pilvien yläpuolella kaukana muusta maailmasta. Kun suunnittelimme Havaijin-matkaa,  Havaijin useammasta eri saarivaihtoehdosta Maui ja aikainen herätys Haleakalaan veti pisimmän korren muun muassa vehreältä Big Islandilta ja Jurassic Parkin taikasaarelta Kauilta. Kannattiko?

Road Trip USA -päiväkirjassa on näiden muutamien päivien kohdalla lähes tyhjää. Olen kymmenen vuoden takaiseen blogiini julkaissut kylläkin kuvia näiltä päiviltä, mutta tekstiä ei muutamaa sanaa enempää ole. Lienee tuolloin on tarkoitus ollut palata myöhemmin täydentämään postausta, mutta rse on näemmä jäänyt tyystin. Kuvamuistoja on onneksi senkin edestä ja musta tuntui tärkeälle tuoda nämä kuvat kymmenen vuoden takaa tähän päivään, sillä nehän melkein voisi olla kuin eilen otetut! Melkein.

Vaikka edellisessä postauksessa ilta päättyi beer pongiin ja surffauksesta saatuun pieneen päänsärkyyn (pyörin aalloissa hetken aikaa ja sain laudastakin päähäni), ei jääty kuitenkaan laakereille lepäämään vaan jatkettiin seuraavana aamuna roadtrippiämme Los Angelesin humuun. En ollut kymmenen vuotta sitten käynyt kuin vasta muutaman kerran Hollywoodissa ja kerran Universal Studiolla, joten silloin fiilistelin noita paikkoja aivan hurmoksessa. Ei sillä, vaikka nyt olen käynyt kymmeniä kertoja noissa kohteissa, saan niistä edelleen kiksit. Nykyisin ne eivät vaan enää aiheuta niin hysteeristä uutuudenviehätystä, vaan tuntuvat enemmänkin kotoisilta ja omilta paikoilta. Siksikin onkin aika söpöä, miten onnellinen olen ollut LA:ssa tuolloin – ja miten olen sitä edelleen tänä päivänä. Hypätäänpä jälleen vuoden 2009 syksyyn ja Hollywoodin auringon alle.

Olimme ajaneet 3700 mailia Amerikan halki ja päätyneet silloiseen (ja nykyiseenkin) suosikki paikkaani Kaliforniaan. Kalifornia ottaa vastaan aina isolla sylillä ja tuolloinkin me koimme olomme erittäin tervetulleeksi ja länsirannikon elämäntyyliin hyppääminen onnistuu itseltä ainakin kovin luontevasti. Vuoden 2009 roadtrip maan halki oli ikimuistoinen monessakin suhteessa, mutta eniten itselleni ehkä tämän päivä ansioista – pääsin viimein kokeilemaan surffausta! Se oli yksi suurimmista haaveistani tuolloin, päästä surffaamaan ennen kuin täytän kolmekymmentä.

Roadtrip -automme on pysähtynyt Vegasiin ja reissaajat ottivat kaupungista kaiken ilon irti – siitä energiasta mitä oli vielä jäljellä. Syyskuussa Nevadan autiomaassa on todella kuuma, joten päivisin kaupungissa on aika tuskaisaa edes liikkua ulkona. Silloin apua tuo lukuisat hotellit ja niiden kasinot erilaisine tapahtumineen ja ostosmahdollisuuksineen.

Toistan itseäni sanomalla, mutta sanon sen jälleen; lokakuu on ihanaa aikaa lomailla Los Angelesissa! Päivisin siellä on yleensä vielä todella lämmintä ja aurinkoista ja toisekseen, lokakuun alussa aletaan virittäytymään Halloween tunnelmiin. Talojen edustoille ilmaantuu luurankoja ja hämähäkin seittejä ja mitä erikoisempia somistuksia. Hassua on, että lähes alueen tulotasosta riippumatta Halloween -koristeet koristavat porstuoita mitä kekseliämmin tavoin. Tämän vuotuinen lokakuinen Kalifornian reissu oli itselleni spesiaali monella tapaa; juhlimme reissulla minun synttäreitäni ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin mieheni kanssa Pumpkin Patchille.

Roadtripin ikimuistoisimpia hetkiä oli todistaa auringonnousu Grand Canyonilla. Muistan vieläkin, miten kylmää Canyonin reunalla oli, ennen kuin aurinko oli kokonaan noussut ja ennen kuin ensimmäiset auringonsäteet alkoivat lämmittää varvastossuissa reissaavia varpaita. Ja miten huikea se näky olikaan, kun kaikki auringon sävyt maalautuivat Canyonille reunamille! Aika eeppistä. Edelleenkin muuten haaveilen joskus yöpyväni Grand Canyonilla, jolloin näkisi koko vuorokauden syklin siellä. Ja sitten on Las Vegas. Tuo uhkapelien syntinen kaupunki, joka ei koskaan nuku. Vegasissa on jotain sairaan siistiä ja se vie mukanaan. Pari kolme päivää on kuitenkin ihan riittävä aika Vegasissa ja sen yhteyteen moni yhdistääkin Grand Canyonilla käynnin.

Mahanpohjasta ottaa vieläkin Albuquerquen Sandia Peakin hissit, jotka veivät meidän korkean vuoren tasanteelle. Muistan vieläkin erittäin hyvin miten ihastuneena katseltiin maisemia tuolla ylhäällä. Olisiko tuolla kenties kylvetty meidän haikkausinnostus, ken tietää? Tähän roadtrip -päivään mahtui paljon erilaista nähtävää ja koettavaa. Jos aamupäivällä oltiin korkealla vuorilla, niin päivä päättyi jättimäisen meteoriittikraatteri montun viereen. Tähän väliin mahtui arkinen pyykkipäivä Route 66 -tien varrella ja Wigwam Motellin näkeminen, joka oli yksi toiveista nähdä matkalla. Joskus vielä toivottavasti yövynkin siellä. Ehkäpä seuraavalla roadtripillä...

Oklahomasta lähdettyämme matka jatkui länteen. Lähes piikkisuora tie veisi meidät suoraan seuraavaan etappiimme Albuquergueen. Lähes tuhannen kilometrin matkalla teimme kuitenkin pari pysähdystä. Ensimmäiseksi pysähdyimme National Route 66 -museoon Elk Cityssa, Oklahomassa, josta tämä Roadtrip -tunnuskuvammekin on otettu.

Osan matkasta ajoimme alkuperäistä Route 66 -tietä, jota reunusti ränsistyneet ja autioituneet talot, muutamia huoltoasemia, kahviloita ja pesuloita. Välillä ryhmittäydyimme Interstate-valtatielle nopeuttaaksemme vauhtia. Oklahoman jäädessä taakse ylitimme Texasin osavaltion rajan. Texasissa halusimme pysähtyä Amarillon lähellä sijaitsevalle Cadillac Ranchille. Paikka on kuuluista tilataideteoksesta, jossa 10 Cadillac autoa on pystytetty auton nokastaan kiinni maahan. Ranchin autot ovat olleet nykyisellä sijainnillaan vuodesta 1997 saakka eli tämä ei ole autojen alkuperäinen sijainti.

St. Louisista jatkoimme hieman länteen päin, vaikka lounaassa sijaitsevaan Oklahomaan olisi päässyt suorempaakin tietä. Haluttiin kuitenkin koukata Kansas Cityn kautta. Liekkö kaupunki kummitellut mielissä siitä Mikko Nousiaisen elokuvasta, Going to Kansas City. En nimittäin jaksa muistaa, miksi olisimme muutoin kurvanneet sinne, paitsi että onhan kaupunki tunnettu grilliruuastaan.
Oklahoma sen sijaan osui reitillemme luontevasti, myötäileehän se Route 66 -tietä. Oklahoma Cityn vuoden 1995 valtion virastotalon pommi-iskut olivat tosin ainoa asia, mistä kaupunki oli meille tuttu. Pysäyttävä muistomerkki sijaitsee tuhoutuneen rakennuksen paikalla. Muistomerkin altaan vierellä olevalla niityllä on kaikkiaan 168 tyhjää tuolia, jokaisen uhrin muistoksi. Yhdeksän tuoliriviä kuvaa pommitetun rakennuksen kerrosten määrää. Kunkin rivin tuolien lukumäärä kuvaa taas kerroksessa menehtyneiden henkilöiden lukumäärää. Joukossa on myös 19 pienempää tuolia, mitkä kuvaavat surullisen tapahtuman lapsiuhrien määrää.

En tiedä teistä, mutta itseäni hieman hengästyttää tosissaan lukea näitä vanhoja blogimerkintöjä roadtripin keskilännen osuudelta. Moottorie on ollut todella kuuma, eikä kaupungeissa juuri olla löysiä hengailtu. Toisaalta, puolustukseksi on sanottava, että ainakaan tuohon aikaan emme oikein löytäneetkään tekemistä noista kaupungeista. En tiedä jos nyt menisi samoihin paikkoihin, löytäisikö paikoista erilaisen kulman? Tässä postauksessa ollaan aluksi St. Louisissa ja tutustutaan suomalaissukuisen Eero Saarisen suunnittelmaan Gateway Archiin. St. Louisista matkamme jatkui yhden yön jälkeen Kansas Cityyn.

Chicago on mieletön, mutta ei sitä turhaan kutsuta "windy cityksi". Mekin saimme siitä maistiaisia pilvisenä ja tuulisena perjantaina. Seuraavana päivänä onneksi Chicago näytti parastaan ja auringon paistaessa löysimme kaupungista todellisen rantakeitaan palmuineen, joka nosti Chicagon pisteitä entisestään. Olen käynyt kerran uudelleenkin Chicagossa Lollapalooza -festivaaleilla ja voisin heittämällä lähteä kaupunkiin jälleen, ainakin kesäaikaan. Mutta hypätäänpä jälleen ajassa kymmenen vuotta taaksepäin ja Chicagossa tuolloin viettämäämme viikonloppuun.

Monimuotoinen Amerikka näkyi vahvasti myös tällä osuudellamme Columbuksesta Chicagoon. Matkalla pysähdyimme Simpsoneista tuttuun Springfieldiin, Drive in -leffateatteriin ja mm. Amish -juustokauppaan, josta oli muuten turha etsiä cocista tai mitään muutakaan kaupallista tuotetta. Siellä myytiin vain paikallisesti tuotettuja elintarvikkeita ja alueella liikuttiin hevoskärryillä. Illan tullessa saavuimme perille Chicagoon, joka puolestaan omaa suurkaupungin tapaan monet kasvot ja historiansa. Amerikka, se on kuulkaa ihmeellinen maa!

Amerikassa on useita suurkaupunkeja, jotka ovat tunnettuja ympäri maailman. Ja sitten on satoja niitä kaupunkeja, joista harvemmin kuulee tai tietää mitään. Columbuksen asukasluku lähentelee kuitenkin 900 000, ollen 14. suurin kaupunki Amerikassa. Mutta kuinka moni suunnittelee lomaansa sinne?
Meille pysähdys Columbuksessa oli puhtaasti välietappi matkalla tunnetumpaan Chicagoon. Näitä kymmenen vuotta vanhoja postauksia lukiessa täytyy kyllä mainita, että vuonna 2009 ei selvästi vielä eletty luomu-buumia. Ilmeisesti Columbus on kuitenkin ollut ensimmäisiä paikkoja, jossa olen törmännyt ravintolakonseptina orgaaniseen ravintolaan. Tietämättäni olen siis ollut ravintolassa, jonne nyt haluaisin ja joka on nyt täysin normaalia. Kymmenessä vuodessa tässä asiassa ollaan harpattu marginaalista mainstreamiksi.

Muistan vieläkin miten siistiltä tuntui aloittaa roadtrip virallisesti. Kääntää vuokra-automme nokka kohti Intersate 95:sta määränpäänä vallan ydin, Washington D.C. Suunnistimme perille Nokian Here -kartan avulla ja löysimme itsemme tästä pienestä kaupungista vajaan kuuden tunnin kuluttua. New Yorkin vilinä oli jäänyt kauas taakse. Manhattanin pilvenpiirtäjät vaihtuivat näihin ikonisiin tv:stä tuttuihin rakennuksiin ja monumentteihin.

Vierailin Coney Islandilla ensimmäisen kerran vuoden 2009 roadtripillä. Kävimme silloin paikalla aika pikaisesti. Kukapa olisi silloin tiennyt, että vuoden 2014 maailmanymärimatkalla asuisimme vajaan kuukauden Brooklynissa ja tästä Brooklynin eteläpäässä sijaitsevasta huvipuistorannasta muotoutuisi meille sunnuntaikävelyrutiinin näyttämö. Näin kuitenkin kävi.

Coney Islandille pääsee kätevästi metrolla. Manhattanilta matkaan kannattaa varata reilu tunti. Talviaikaan en osaa sanoa, onko Coney Islandilla mitään toimintoja, mutta vielä syyskuussa (2014) siellä vietettiin täyttä kesää. Jätskitötteröt tekivät kauppansa ja Coneyn suosituimpaan sapuskamestaan Nathan-hodarille kertyi tasaisesti jonoa. Täällä järjestetään muuten vuosittain legendaarinen hodarien syöntikilpailukin. Mennäänpä kuitenkin kuvien jälkeen vuoden 2009 blogimerkintöihin.

Lukiessani läpi kymmenen vuotta sitten kirjoittamiani postauksia menneeltä roadtripiltä, en voi olla ihmettelemättä, kuinka hurjan paljon tällä matkalla on näemmä shoppailtu. Hämärästi mielikuviin alkaakin piirtyä se näky miltä meidän Dodge Grand Caravanin takapenkki alkoi näyttää, kun matkaa oli taitettu tovi. Tuohon aikaan ei näemmä matkustettu pelkillä käsimatkatavaroilla, (mitä muuten meistä neljästä jokainen nyt suurimmaksi osaksi tekee), sillä jo New Yorkissa osa ajasta käytettiin pelkästään shoppailuun. Kuviteltiinkohan me, että Amerikasta loppuvat kaupat kesken? Lähdetäänpä nyt siis ostoksille Manhattanille ja vähän myös kävelylle Central Parkiin ja muutenkin tutustumaan helteiseen New Yorkiin! Shoppailuja tärkeämmäksi näinä päivinä nousi kuitenkin yhdessä vietetyt hetket ja tämä eeppinen auringonlasku Brooklynin puolella. Käytettiinkö muuten kymmenen vuotta sitten sanaa eeppinen?

Tänään, tasan kymmenen vuotta sitten aloitimme viiden viikon mittaisen roadtripin halki Amerikan. Matkamme alkoi itärannikolta, New Yorkista, minne saavuimme tiistai-iltana. Ennen Manhattanille hyppäämistä voisin kuitenkin esitellä meidän matkaseurueen, joista kirjoitan kymmenen vuoden takaisissa blogipostauksissa hyvin tuttavallisesti ja heidän omilla nimillään. Syytä siis esitellä heidät, jotta matka Amerikan halki sujuu rattoisammin. Matka taitettiin siis kahden pariskunnan voimin; minun ja mieheni Pekan sekä hänen veljensä Anssin sekä hänen tyttöystävänsä Hennan kanssa. Edellisessä aloituspostauksessa näitkin meistä yhteiskuvan.

Roadtrip, matka Amerikan halki itärannikolta länsirannikolle oli todellinen unelmien täyttymys! Kymmeniin osavaltioihin tutustuminen ja loputtomalta tuntuvat tiet, vaihtuvat kaupungit ja motellit. Take-away ruokaa ja aikaisia herätyksiä tai myöhään menneitä ajopäiviä. Viiden viikon roadtrip -reissuun mahtuu paljon hetkiä ja tunteita. Yksi isoista unelmistani Route 66 -tien lisäksi oli päästä viimeinkin kokeilemaan surfausta Kaliforniassa. Tämä kaikki toteutui kymmenen vuotta sitten, vuoden 2009 syksyllä, kun neljä kaverusta lähti viiden viikon roat tripille halki Amerikan.