Usko ja voimat koetuksella - Santiago Peakin valloitus

Tämän kuvan fiiliksiin tarvittiin osaltani aika monta tuntia haikkausta, tuskaa, luovuttamisen meininkiä jopa kiroilua ja pieni onnenkyyneleen tirauskin kun lopulta huipulle pääsin - tämä kuva on nimittäin otettu Santiago Peak -vuoren päältä ja sisällä sykkii voittajafiilis!



Mutta mistä kaikki siis alkoi? Mistä Santiago Peak? Majoituimme viikon verran Orange Countyssa oikein mukavan suomalaispariskunnan luona. Tuon pariskunnan talon ikkunoista ja takapihalta oli suora näköyhteys kaukana komeilevalle Saddleback Mountainille. Mieheni oli sen sijaan vain viikkoa aikaisemmin ostanut itselleen kirjan nimeltä "101 hikes in Southern California". Asiat ja tavoitteet meni aika yks yhteen OC:n suomalaisessa perheessä, ja näin me sitten vajaan viikon suunnittelun jälkeen olimme tarpomassa vuorten korkeimmalle huipulle, 1700 metriin kohoavalle Santiago Peakille.

Voin näin jälkikäteen kertoa, että en itse suoraan sanottuna tiennyt yhtään mihin olin ryhtymässä. Olinhan aikaisemmin vain ns. "hupihaikkaillut" Runyon Canyonilla ja Hollywood-kylteillä. Jos olisin etukäteen tiennyt (tai ottanut selvää tai vaikkapa kuunnellut oikeasti mitä edessä olisi) ei minua olisi ikuna saanut mukaan spekseillä 35 kilometrin ja yli yhdeksän tuntia kestävälle haikkaukselle. Vieläpä minun olemattomalla kunnollani. Tuona päivänä haukattiin siis aika iso pala kakkua. Huh! Mutta onneksi minulla oli niin hyvä tsemppaustiimi mukana, että ne lukuisat kerrat kun halusin vaan istahtaa ja luovuttaa ja jäädä syömään eväitäni, he vaan tsemppasivat minut jatkamaan ja jatkamaan.






Maasto oli paikoitellen aika vaikeakulkuista ja kapeaa. Vuoren rinteellä, kielekkeen kärjessä yhdessä kohtaa ollut risti (saman päivän merkinnällä) oli oiva herätys siitä, että oli todella syytä katsoa mihin jalalla astuu. En voinut ymmärtää kun meitä vastaan tuli alamäkipyöräilijöitä, siis noilla kapeilla poluilla! Oli mielestäni aivan järjetöntä, että jollekin tulee edes mieleen lähteä pyörällä noihin maastoihin, mutta se on itseasiassa todella suosittu laji täällä Kaliforniassa. Vähänpä muuten veikkaan myös että tuon ristin kohtaloonkin liittyy pyöräily...?



Yli puolen välin päästyämme ja jo yhden evästauon pidettyämme, en oikeastaan jaksanut enää lainkaan kävellä, vaikka huippu näkyikin houkuttelevasti ja vastaantulevat haikkarit sanoivat epämääräisen sekalaisesti että huipulle olisi enää pari mailia, tai maili tai viisi ja että "you can do it!", olin aivan että ei enää, ei pysty ei kykene. Jalkani eivät liikkuneet enää metriäkään. Olin nimittäin kuitenkin sen verran tajuissani, että tiedostin että minun on kyettävä kantamaan itseni vielä alaskin ja takaisin lähtöpaikalle parkkikselle. Ellen sitten turvautuisi pelastushelikopteriin ja sen tuottaman laskun johdosta joutuisi myymään Suomen kotini ja perumaan koko maailmanympärimatkan. Nämä kaikki kävivät mielessä tuolla vuorella. Ja ei mitenkään edes leikkimielessä.
En voinut kuitenkaan luovuttaa, koska tiesin että mukanani on kaksi niin innokasta haikkaajaa, ja he todella halusivat huipulle! Parin viimeisen mailin kohdalla oikeasti pyysin että he lähtisivät jo omaa tahtia jatkamaan huipulle, jotta edes he näkisivät huipun, ennen kuin meidän ajallisesti tulisi kääntyä jo takaisin päin. Loppu osuudella oli muutenkin niin paljon muita haikkaajia että pärjäisin hyvin yksikseen, eikä seudulla olevat Mountain Lionitkaan ehkäpä söisi minua. No onneksi toisella haikkaajistamme, Annella, oli niin paljon energiaa ja voimia jäljellä että hän lähti vuoren valloitukseen ja olin niin onnellinen hänen puolestaan. Toivon samaa miehelleni, mutta hän se ei vaan suostunut jättämään minua sinne ja toisti vain koko ajan että se on uskomaton tunne, kun huipulle pääsee. Sen jälkeen saa aivan uudet voimat ja alastulo on melkeinpä yhtä juhlaa sitten. No tosiaan vastentahtoisesti ja kirjaimellisesti mieheni taluttamana pääsin raahautumaan huipulle ja voihan juma! Voin kertoa että kun rojahdin huipun laelle istumaan, söin evääni, ihastelin maisemia, olivat voimani uusiutuneet ja oli kuin edellistä koettelemusta olisi ollutkaan. Totta siis puhui! Ja voi taivas miten upeat näkymät huipulta olivatkaan ja mikä voittaja-fiilis siellä valtaakaan päästä varpaisiin! 
Kovin kauaa emme kuitenkaan ennättäneet näistä maisemista huipulla nauttia, sillä edessä oli tosiaan sama takaisin päin ja nyt vastassamme olisi aikaisin laskeva aurinko, eikä mukanamme ollut kuin kännykässä oleva taskulamppu.



Selvittiin kuin selvittiinkin alas, vaikka jaloissa teki loppumatkasta todella tiukkaa ja pimeä yllätti meidät vasta canyonille pääsyn aikaan. Muutama maili siinä jouduttiin kuoppaista hiekkatietä talsimaan pilkkopimeässä kännykän valon avulla. Ja voin sanoa, että tässä vaiheessa energiatasoni olivat aivan miinuksilla, ja jalatkin liikkuivat vain aivan robottimaisesti. En toivonut muuta kuin että oltaisiin pian perillä ja että saisin pian RUOKAA. Ja että selvittäisiin hengissä. Samaa toivoin myös muiden haikkaajien osalta, jotka jäivät vielä jälkeemme haikille. Osa oli vasta kipuamassa huipulle kun me olimme laskeutuneet jo hyvän matkaa alas. Toivottavasti he selvisivät, kuten mekin!

Ja mitä tulee siihen mieheni hankkimaan "101 hikes in Southern California"-kirjaan. Niin minun saldo sen osalta on nyt 3/101. Kun taas miehelläni luku on jo 5/101, joista korkein on vieläkin jäljellä, mutta toiseksi ja kolmanneksi korkein on jo huiputettu. Eli on tässä useita syitä palata keväällä takaisin Kaliforniaan. 
En muuten saanut päästäni tuon raskaan, mutta antoisan haikkausen aikana Madventures-kirjasta kohtaa jossa kehotetaan tekemään näin "Kuusi kuukautta ennen lähtöä: Jos aiot harrastaa jotakin fyysistä aktiviteettia (trekkausta vuoristossa tai viidakossa, surffausta jne.) reissullasi, kannattaa alkaa kohentaa kuntoaan - varsinkin jos on tullut viime aikoina viihdyttyä krouveissa." Niin, varmasti olisi urakkaa auttanut kun olisi alkanut kohentaa kuntoaan hyvissä ajoin. Onneksi kuitenkin selvittiin tästä, ja ihan kuulkaa sen kuuluisan sisun avulla. En ehkä heti haaveile uusista vuoren valloituksista, mutta eihän sitä tiedä, jos kevääksi kunto on kohentunut ja tämä muisto muuttunut kullaksi, niin kuka tietää, jos sitä taas oltaisiin jotain kukkulaa valloittamassa.

Käykää ihmeessä lukemassa toisen osapuolen kertomus meidän seikkailusta täältä Onnenpäivä-blogista


Eng // Hiking to the top of the Santiago Peak took us over 9 hours and has been so far my toughest and hardest thing to do. But I did it! And I could not be happier.


Kuvat sekalaisesti GoProsta ja järkkäristä sekä minun että Onnenpäivä-blogin Annen ottamana.

Laguna Beachin lumoissa

Torstainen Thanksgiving sujui ihanasti! Ruoka ja seura oli parasta! Ja mukana oli myös kaksi aivan ylisöpöä koirulia, joiden kanssa leikittiin paljon.

Kiitospäivää edeltävän viikon vietimme kuvan kauniissa maisemissa OC:ssä, Orange Countyssa, ihanan suomalaisen pariskunnan luona. On muuten ollut tosi hienoa tavata ja tutustua LA:ssa asuviin suomalaisiin! Ovat mielestäni aika onnekkaita asuessaan täällä, miten kukin tänne on aikoinaan sitten ajautunutkaan on mukavaa kuulla heidän tarinansa ja tietysti miettiä voisiko se olla itselle myös mahdollista... Tosin, olen myös tavannut ja kuullut henkilöistä, joille paikka ei ole vain täysin sopinut ja Suomi on vienyt voiton.
Me viihdyttiin kyllä OC:ssakin! Varsinkin yhdellä suosikkirannoistani Laguna Beachillä, joka on näin talviaikaan kuin uinuva kaunis piparkakkutalo. 
Kävimme ensimmäisen kerran Lagunalla vuosi sitten kesäkuussa, ja silloin meno oli sähäkämpää ja rannat täynnä ihmisiä. Näin marraskuussa, vaikka aurinko paistoi täydeltä taivaalta, ei rannalla ollut kuin muutamia ihmisiä ja kaupunki tuntui kuin vetääntyneen talviunille. En voinut kuvitellakaan että kenelläkään täällä olisi ollut mitään syytä mihinkään stressin tapaiseen. Niin rentoa täällä oli. Smoothiet rannalle haettiin tietty Whole Foodsista (ja parhaillaan tätä kirjoittaessanikin nautiskelen hullun hyvästä Farmers Garden green-smoothiesta täällä Whole Foodsissa. En kestä miten hyvää tää on - ja millä ihmeellä korvaan tämän jatkossa).

 


Laguna Beachin kaupungissa (tekisi mieli kirjoittaa kylässä, niin pienen oloinen se on) on muutamia isompia katuja kauppoineen ja keskusta-alue onkin helposti käveltävissä. Rannalla kävelyn jälkeen me menimme Tommy Bahama -nimiseen ravintolaan syömään, joka itseasiassa näkyy tuossa kuvassa (valkoinen korkeampi rakennus). Ja herkkuburgerihan sieltä listalta tupsahti eteemme. Nam!





Laguna beachin ympäristö on todella kaunista ja sitä kannattaakin ajaa aivan merenrantaa pitkin. Hulppeat huvilat kallioiden kielekkeillä ovat aivan törkeän hienoja ja auheuttavat kivasti pientä kateutta. Jotkus siis oikeasti asuu sellaisissa luksus-huviloissa merinäköalalla, wau! ja huokaus.





Suosittelen ehdottomasti LA:n vierailulla myös pistäytymään OC:ssa ja juurikin Lagunalla. On ehdottomasti pienen ajomatkan arvoinen ja antaa enemmän käsitystä paikallisesta menosta.

Eng // Laguna Beach in OC is absolutely beautiful place and very relax.

Happy Thanksgiving!

Torstaina vietetään Jenkeissä Kiitospäivää! On ihanaa päästä seuraamaan paikan päältä kaikkia näitä suuria juhlapyhiä amerikoissa, kuten aikaisemmin lokakuussa Halloweenia. Joulu olisi varmaan kaikkein överein juhlapyhä täällä, ja hurjin ja kiireisin. Esimakua siitä ollaan jo saatu lukuisilta ostareilta, joissa on toinen toistaan upeampia joulukoristeita sekä tietysti jättimäisiä joulukuusia.
Kiitospäivän jälkeisenä päivänä on Black Friday, jolloin käynnistyy virallisesti joulun shoppailukausi. Black fridaysta olen vain kuullut kaikkia hurjia juttua, miten ihmiset ryntäävät ja jonottavat kauppoihin hullun lailla ja osa jopa talloontuu ja jää jalkoihin hulinoissa.
Käytiin nyt illalla etsimässä yhtä elektroniikkajohtoa Best Buysta ja kieltämättä piti pari kertaa hierasta silmiä kun huomattiin että kaupan edustalle on leiriytynyt telttojensa kanssa pitkä liuta ihmisiä... Ilmeisesti jokin tosi kova tarjous tiedossa! Ensimmäiset ovet avautuvat jo keskiyöllä ja kuulemma koko perjantai on yhtä shoppailua!

Paljosta saan myös itse olla kiitollinen ja meidän ensimmäinen Thanksgiving amerikoissa vietetään ystävien kesken, hyvin syöden, pelaten ja mukavia jutustellessa. Emme olleet itse osanneet suunnitella mitään menoa tälle päivälle, kun ajattelin että tämä on kovasti perhekeskeinen juhla, joten oli kiva saada kutsu Kiitospäivän viettoon paikalliselta ystävältä. Tuskin maltan odottaa Kiitospäivän viettoa!




Tämä kuva on Laguna Beachiltä, josta pian tulossa isompi postaus! Happy Thanksgiving! Miten sinä vietät Kiitospäivää?

Eng // Happy Thanksgiving!

Paremmalla onnella Hollywood -kyltille, osa II

Edellisessä postauksessa kerroin kuinka urheasti yritettiin päästä selfieen legendaarisen Hollywood-kyltin kanssa. Matka oli pitkä ja sen verran tutuiksi tultiin Griggith Parkin trailireittien kanssa, että oltiin pari päivää myöhemmin aikalailla varmoja, että nyt vietäisiin maaliin saakka tämä vaellus.
Oikoreitit oli selvillä ja haikattiin urheasti kylttejä kohden. Parin tunnin haikkauksen jälkeen alettiinkin olemaan jo aika lähellä "kohdetta" ja päätettiin tässä vaiheessa saavutusta jäädä ottamaan kasa selfiitä sekä "parit" pakolliset hyppykuvat.





Ja kerrankin voi sanoa, että olipa hyvä että jäätiin omahyväisesti ottamaan ne selfiet. Nimittäin juteltiin näköalatasanteella hetki erään pojan kanssa, joka oli Minnesotasta ja hän oli päättänyt vain kävellä rinnettä ylös kyltille. Hän oli niin itsevarman oloinen asiastaan, että huikattiin vaan perään, että nähdään kohta huipulla! Perästä tullaan... Tähän väliin täytyy todeta, että sen verran olin itse asiaan perehtynyt, että kylttiä lähemmäksi pääsee vain niiden yläpuolelta, eikä näin alhaalta päin kavuten kuten tämä herra lähti matkaan. Eikä mennyt aikaakaan kun yläpuolelle ilmestyi helikopteri pörräämään LAPD:n logoissa. Lisäksi ylhäältä tälle pojalle huudettiin kovaäänisiin jonkun sorttisia perääntymiskehoituksia. Olihan kuulkaas villiä! Poitsu lähti kiltisti perääntymään ja laskeutui takaisin kukkulalta, ja me sen kuin jatkoimme selfieiden ottoa - siis onneksi ei oltu niin tyhmiä että oltais lähdetty tarpomaan samaa reittiä... Helikopteri pörräsi uudestaan vielä muutaman lisäkeikan, ikään kuin varmistaakseen asian ja häipyi sitten horisonttiin.




Siispä kuinka suoriuduttiin? No emme päässeet koskemaan kylttiä, eikä edes hullun rohkeesti saatu LAPD:tä peräämme vaan ihan coolisti tyydyttiin ottamaan vaan kuvamme tässä näköalatasanteella, joka osoittautui oikein passeliksi kohteeksi kylttien ihailuun. Matkalla näimme ratsastajia ja ranchin, jonne minun on tarkoitus yrittää ennättää mennä vielä ratsastamaan.






Eng // Our second time hiking in Griffith Park did get us closer to the Hollywood-sign. It was worth it.

Hollywood -kyltille haikkaus, osa I

Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, tuo Hollywood Hills -kukkuloilla seisova, maaginen yli viisitoistametriä korkea Hollywood -kyltti, oli yksi tämän reissun agendoista. Siis yrittää päästä mahdollisimman lähelle sitä ja tietysti ottaa selfie sen kanssa. 
Netti on pullollaan toinen toistaan pätevämpiä ohjeita siitä, kuinka kyltille pääsisi ja mehän lähdettiin yksi aamupäivä ohjeiden kera mars matkaan!



Aloitettiin helpointa tietä tietysti, tai niin ainakin luultiin. Kun ajoimme Beachwoodille, edessämme vain läheni lähenemistään tuo maaginen kyltti. En ollut koskaan nähnyt kylttiä näin läheltä, kun sen nyt auton etupenkiltä näin. Tyypit siis asuu aivan tuon kyltin alapuolella! Herranen aika! Ohjeistuksen mukaan tänne Beachwoodille voisi jättää auton ja lähteä normaalisti haikkaamaan yhtä monista Griffithin haikkauspoluista. Vaan eipä voinut, enää. Tien päässä meitä odotti tiesulku, jota vartioi mies. Hän sanoi että reitti on toistaiseksi pois käytöstä ja todennäköisesti tullaan sulkemaan kokonaan asukkaiden lukuisten valitusten pohjalta. Ongelmana on ollut kaduille tukkeeksi asti pysäköineet autot. Ymmärtäähän sen toisaalta, mutta onko pakko asua tuon maagisen kyltin alla, kun tietää että se houkuttaa monia...



No, meille jäi ainoaksi vaihtoehdoksi jatkaa autolla matkaa ylös kukkuloilla olevalle Griffith Observatorion parkkipaikalle ja sieltä alkavalle Hiking poluille ja yrittää sieltä käsin haikata kylteille, jotka silmin nähden olivat aikaisemmin nähtyä todella todella kauempana ja monen monituisen ja tutkimattoman mutkan takana. Oltiin siis jouduttu paljon kauemmas ja ilman ohjeita. Otettiin kuitenkin mieluusti haaste vastaan ja hypättiin poluille! 
Sää suosi meitä siinä mielessä, että vaikka tuuli oli yllättävän kova ja sää todella viileä (en uskonut että LA:ssa voi olla niin kylmä), niin meitä ilahdutti uskomattoman kirkas sää. LA:ssa oli satanut koko edellisen illan ja yön (harvinaista sekin) ja se auheutti sellaisen positiivisen efektin, että ilma oli todella kirkas ja maisemat jatkuivat silmän kantamattomiin todella kirkkaina. Nähtiin tuolta Griffith Parkista merelle saakka, jota en osannut edes ajatella, että se olisi mahdollista.






Haikkaus polkuja on Griffith Traililla useita ja yritettiin parhaamme mukaan valita oikeat polut kohti kylttiä, mutta vaikka kolmisen tuntia reippailtiin ympäriinsä, ei kovin lähelle sitten kuitenkaan kylttiä päästy. Mutta eipä sillä, reissu ei suinkaan ollut pettymys. Maisemat olivat täältä niin upeat, että en ole nähnyt kaupunkia mistäänpäin näin kauniina ja kirkkaana kuin tuona päivänä.





Griffith Park on itsessään yksi LA:n maamerkeistä ja hohkaakin Hollywood Hillsien järkälemäisenä kukkulan kuninkaana. Observatorio on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen ja sinne voi tosiaan ajaa suoraan autolla parkkiin (maksuton) tai jos haluaa, niin haikata Hollywoodista kuten me viime vuonna teimme. Sieltä itsessään on myös upeat näkymät yli kaupungin.


Vielä jäi siis kovasti hampaan koloon Hollywood-kyltin suhteen ja siitäkin syystä tämä postaus on jaettu kahteen osaan, koska homma ei jäänyt tähän. Vaan kyltin metsästys jatkui parin päivän päästä uusin voimin! Onko lukijoiden joukosta joku onnistunut päästä kyltille saakka?

Eng // Trying to get close to the Hollywood sign we needed to hike in Griffith Park.