Usko ja voimat koetuksella - Santiago Peakin valloitus

Tämän kuvan fiiliksiin tarvittiin osaltani aika monta tuntia haikkausta, tuskaa, luovuttamisen meininkiä jopa kiroilua ja pieni onnenkyyneleen tirauskin kun lopulta huipulle pääsin - tämä kuva on nimittäin otettu Santiago Peak -vuoren päältä ja sisällä sykkii voittajafiilis!



Mutta mistä kaikki siis alkoi? Mistä Santiago Peak? Majoituimme viikon verran Orange Countyssa oikein mukavan suomalaispariskunnan luona. Tuon pariskunnan talon ikkunoista ja takapihalta oli suora näköyhteys kaukana komeilevalle Saddleback Mountainille. Mieheni oli sen sijaan vain viikkoa aikaisemmin ostanut itselleen kirjan nimeltä "101 hikes in Southern California". Asiat ja tavoitteet meni aika yks yhteen OC:n suomalaisessa perheessä, ja näin me sitten vajaan viikon suunnittelun jälkeen olimme tarpomassa vuorten korkeimmalle huipulle, 1700 metriin kohoavalle Santiago Peakille.

Voin näin jälkikäteen kertoa, että en itse suoraan sanottuna tiennyt yhtään mihin olin ryhtymässä. Olinhan aikaisemmin vain ns. "hupihaikkaillut" Runyon Canyonilla ja Hollywood-kylteillä. Jos olisin etukäteen tiennyt (tai ottanut selvää tai vaikkapa kuunnellut oikeasti mitä edessä olisi) ei minua olisi ikuna saanut mukaan spekseillä 35 kilometrin ja yli yhdeksän tuntia kestävälle haikkaukselle. Vieläpä minun olemattomalla kunnollani. Tuona päivänä haukattiin siis aika iso pala kakkua. Huh! Mutta onneksi minulla oli niin hyvä tsemppaustiimi mukana, että ne lukuisat kerrat kun halusin vaan istahtaa ja luovuttaa ja jäädä syömään eväitäni, he vaan tsemppasivat minut jatkamaan ja jatkamaan.






Maasto oli paikoitellen aika vaikeakulkuista ja kapeaa. Vuoren rinteellä, kielekkeen kärjessä yhdessä kohtaa ollut risti (saman päivän merkinnällä) oli oiva herätys siitä, että oli todella syytä katsoa mihin jalalla astuu. En voinut ymmärtää kun meitä vastaan tuli alamäkipyöräilijöitä, siis noilla kapeilla poluilla! Oli mielestäni aivan järjetöntä, että jollekin tulee edes mieleen lähteä pyörällä noihin maastoihin, mutta se on itseasiassa todella suosittu laji täällä Kaliforniassa. Vähänpä muuten veikkaan myös että tuon ristin kohtaloonkin liittyy pyöräily...?



Yli puolen välin päästyämme ja jo yhden evästauon pidettyämme, en oikeastaan jaksanut enää lainkaan kävellä, vaikka huippu näkyikin houkuttelevasti ja vastaantulevat haikkarit sanoivat epämääräisen sekalaisesti että huipulle olisi enää pari mailia, tai maili tai viisi ja että "you can do it!", olin aivan että ei enää, ei pysty ei kykene. Jalkani eivät liikkuneet enää metriäkään. Olin nimittäin kuitenkin sen verran tajuissani, että tiedostin että minun on kyettävä kantamaan itseni vielä alaskin ja takaisin lähtöpaikalle parkkikselle. Ellen sitten turvautuisi pelastushelikopteriin ja sen tuottaman laskun johdosta joutuisi myymään Suomen kotini ja perumaan koko maailmanympärimatkan. Nämä kaikki kävivät mielessä tuolla vuorella. Ja ei mitenkään edes leikkimielessä.
En voinut kuitenkaan luovuttaa, koska tiesin että mukanani on kaksi niin innokasta haikkaajaa, ja he todella halusivat huipulle! Parin viimeisen mailin kohdalla oikeasti pyysin että he lähtisivät jo omaa tahtia jatkamaan huipulle, jotta edes he näkisivät huipun, ennen kuin meidän ajallisesti tulisi kääntyä jo takaisin päin. Loppu osuudella oli muutenkin niin paljon muita haikkaajia että pärjäisin hyvin yksikseen, eikä seudulla olevat Mountain Lionitkaan ehkäpä söisi minua. No onneksi toisella haikkaajistamme, Annella, oli niin paljon energiaa ja voimia jäljellä että hän lähti vuoren valloitukseen ja olin niin onnellinen hänen puolestaan. Toivon samaa miehelleni, mutta hän se ei vaan suostunut jättämään minua sinne ja toisti vain koko ajan että se on uskomaton tunne, kun huipulle pääsee. Sen jälkeen saa aivan uudet voimat ja alastulo on melkeinpä yhtä juhlaa sitten. No tosiaan vastentahtoisesti ja kirjaimellisesti mieheni taluttamana pääsin raahautumaan huipulle ja voihan juma! Voin kertoa että kun rojahdin huipun laelle istumaan, söin evääni, ihastelin maisemia, olivat voimani uusiutuneet ja oli kuin edellistä koettelemusta olisi ollutkaan. Totta siis puhui! Ja voi taivas miten upeat näkymät huipulta olivatkaan ja mikä voittaja-fiilis siellä valtaakaan päästä varpaisiin! 
Kovin kauaa emme kuitenkaan ennättäneet näistä maisemista huipulla nauttia, sillä edessä oli tosiaan sama takaisin päin ja nyt vastassamme olisi aikaisin laskeva aurinko, eikä mukanamme ollut kuin kännykässä oleva taskulamppu.



Selvittiin kuin selvittiinkin alas, vaikka jaloissa teki loppumatkasta todella tiukkaa ja pimeä yllätti meidät vasta canyonille pääsyn aikaan. Muutama maili siinä jouduttiin kuoppaista hiekkatietä talsimaan pilkkopimeässä kännykän valon avulla. Ja voin sanoa, että tässä vaiheessa energiatasoni olivat aivan miinuksilla, ja jalatkin liikkuivat vain aivan robottimaisesti. En toivonut muuta kuin että oltaisiin pian perillä ja että saisin pian RUOKAA. Ja että selvittäisiin hengissä. Samaa toivoin myös muiden haikkaajien osalta, jotka jäivät vielä jälkeemme haikille. Osa oli vasta kipuamassa huipulle kun me olimme laskeutuneet jo hyvän matkaa alas. Toivottavasti he selvisivät, kuten mekin!

Ja mitä tulee siihen mieheni hankkimaan "101 hikes in Southern California"-kirjaan. Niin minun saldo sen osalta on nyt 3/101. Kun taas miehelläni luku on jo 5/101, joista korkein on vieläkin jäljellä, mutta toiseksi ja kolmanneksi korkein on jo huiputettu. Eli on tässä useita syitä palata keväällä takaisin Kaliforniaan. 
En muuten saanut päästäni tuon raskaan, mutta antoisan haikkausen aikana Madventures-kirjasta kohtaa jossa kehotetaan tekemään näin "Kuusi kuukautta ennen lähtöä: Jos aiot harrastaa jotakin fyysistä aktiviteettia (trekkausta vuoristossa tai viidakossa, surffausta jne.) reissullasi, kannattaa alkaa kohentaa kuntoaan - varsinkin jos on tullut viime aikoina viihdyttyä krouveissa." Niin, varmasti olisi urakkaa auttanut kun olisi alkanut kohentaa kuntoaan hyvissä ajoin. Onneksi kuitenkin selvittiin tästä, ja ihan kuulkaa sen kuuluisan sisun avulla. En ehkä heti haaveile uusista vuoren valloituksista, mutta eihän sitä tiedä, jos kevääksi kunto on kohentunut ja tämä muisto muuttunut kullaksi, niin kuka tietää, jos sitä taas oltaisiin jotain kukkulaa valloittamassa.

Käykää ihmeessä lukemassa toisen osapuolen kertomus meidän seikkailusta täältä Onnenpäivä-blogista


Eng // Hiking to the top of the Santiago Peak took us over 9 hours and has been so far my toughest and hardest thing to do. But I did it! And I could not be happier.


Kuvat sekalaisesti GoProsta ja järkkäristä sekä minun että Onnenpäivä-blogin Annen ottamana.

4 kommenttia

  1. Mie oon niin ylpee susta! Ja niin onnellinen, että säkin hiffasit sen homman hienouden siellä huipulla :) Itse tässä vielä toivun taivalluksesta... mun polvi ei valitettavasti ole vielä reissusta palautunut ja vähän jännittää, että mikä sen kohtalo mahtaa olla :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Niin hiffasinkin ja onneksi hiffasin eli onneksi pääsin lopulta huipulle - oli se kyllä niin huikeeta! :D
      Voi eih, toivottavasti sun polvi palautuu ennalleen ajan kanssa. Mullakin on muistona vuoren valloituksesta tosi kipeä varpaankynsi, että saapi nähdä pysyykö se paikallaan ;))) hahaha...on tääkin! Vilkuttele vuorelle meidän puolesta ja terkkuja sinne! :)

      Poista
  2. En tiiä mikä meno nyt oikeen on mutta tuli märy ko lukkiin miten Pekka tsemppas sua. :´´D Niin sitä mennään, tiiminä vaikka maailman ympäri!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihh...ihana, tosiaan tiiminä vaikka maailman ympäri <3 Mutta totta on, että en olis tosiaan ilman Pekkaa huipulle kyennyt. Kyllä toisesta saa vaan voimaa <3

      Poista

Kiitos kommentistasi!