Ups & Downs - ja kuulumisia

"One of these days your heart will stop and play its final beat.
One of these days the clocks will stop and time won't mean a thing."
These Days, Foo Fighters


Santa Monican auringonlaskussa lokakuussa 2018.



Surun kyyneleet alkavat virrata valtoimenaan pitkin poskia, kun ensimmäiset soinnut Foo Fightersin These Days -biisistä kajahtavat ilmoille. On lokakuun kuudes päivä ja olemme ystäväni kanssa muljutelleet itsemme lähes eturiviin CalJam 2018 -festivaaleilla San Bernardinossa, Kaliforniassa. Lavalle on hetki sitten astellut maailman kaikkeuden parhain bändi, ainakin omasta mielestäni, keulakuva Dave Grohlin johdolla. Ja bändi pistää parastaan, kuten aina, mutta nyt erityisesti, koska esiintyväthän he nyt omilla festareillaan ja nykyisillä kotikonnuillaan.

Keikka on alkanut onnellisuuskuplassa hittibiisien tahdissa, kunnes sitten These Days -biisin soinnut alkoivat ja tuli kyyneleet. Muistan jo Wasting Light -levyn ilmestyessä vuonna 2011, että tuo biisi kosketti ja isosti. Varmaan jo osittain sen musiikkivideonsa puolesta. Biisin soinnut heittivät minut muistoissani kotisohvalle ja niihin ajatuksiin, joita ajattelin kun kuulin biisin ensimmäisen kerran. En ennättänyt kuitenkaan kuin pyyhkiä kyyneleet, kun Dave olikin jo rantautunut yleisön pariin ja seisoi yhtäkkiä aivan edessämme. Loppu keikka meni onnellisuuskuplassa ja päätyi lopulta suureen hämmennykseen, kun saimme todistaa Nirvanan Reunionin.



"Maailman pisimmät tunnit
niiden otteeseen jää kiinni.
Niitä kantaa loppuun asti
vaikka itse ei aina huomaa."
Koneeseen kadonnut, Apulanta



Päivät elokuun suru-uutisten jälkeen ovat olleet pitkiä ja vaikeita. Selviytymistä, hyväksymistä, kasvamista ja asioiden hoitamista. Mitkään sanat eivät pysty kuvailemaan sitä tyhjyyden tunnetta, mikä valtaa kehon, kun suurin ikävä iskee.
Mietin pitkään, että voinko edes lähteä Kaliforniaan, jonne liput oli ostettu jo aika päivää sitten.  Olisiko se oikein ja pystyisinkö siihen? Löysin itseni kuitenkin lopulta istumassa lentokoneesta. Tukholmassa vielä kiitoradalla ollessamme ja hätäitkuissani ja ikävissäni mietin, että voinko oikeasti lähteä. Tuntui kamalalle mennä kauemmas, pois. Viisaiden intiaanien sanat soivat päässäni;  jos jatkuvasti kiirehtii, niin sielu ei ehdi mukaan. Oikeassa ovat.




Santa Monican huvilaituri kylpee neonvaloissa ja täyttyy onnellisista ihmisistä. Olen viettänyt 35-vuotis synttäreitäni juuri tuolla maailmanpyörässä, onnellisena.


Kauas meneminen kuitenkin kaiketi näin jälkikäteen ajateltuna teki edes pienesti hyvää, vaikka jokaisessa päivässä palmujenkin alla oli ne hetkensä, ylä- ja alamäet. Onneksi paikalla oli paljon ystäviä, jotka antoivat voimaa.

Tämä syksy ja oikeastaan koko vuosi on ollut elämäni kamalin. Ei epäilystäkään. Silti täällä vaan jotenkin räpiköidään, pää on pinnalla. Mahtuu vuoteen toki paljon hyviäkin hetkiä ja ihania muistoja ja onnellisia aikoja. Syksy toi ennen surua myös mukanaan uuden työpaikan, josta olen kiitollinen, mutta josta ei ole ollut energiaa puhua lainkaan. Olen vain yrittänyt selviytyä. Päivä kerrallaan.

Ups & Downs, sitähän tämä elämä on. Kun Santa Monican legendaarisen huvilaiturin vuoristorata romisee mennä ylös ja alas ihmisten kirkuessa ja nauraessa mietin, että normaalisti minä olen tuo, joka nauraa ja iloitsee. Viime aikoina se on ollut vaan pirun tiukassa. Kuitenkin se on olemassa ja siitä ovat saaneet näytteitä lähellä pysyneet ystäväni. Onneksi te, ette ole pelänneet surua, joka oikeasti voi muuttaa ihmistä. Onneksi te olette olemassa ja onneksi te olette uskaltaneet kysyä sen vaikean kysymyksen, miten voit?

Täytin viikko sitten vuosia. Ja näiden vuosien varrella elämä on opettanut, että jokainen syntymäpäivä on lahja. Siinä missä ennen murehdin ikäkriisiä, niin nyt ymmärrän, että saan olla onnekas jokaisesta syntymäpäivästäni. Surulliseksi tuon syntymäpäivän teki tietysti se, että yksi tärkeä onnittelija oli poissa. Isäni olisi täyttänyt nyt syksyllä 70-vuotta, mutta näin ei koskaan ennättänyt käymään. Elämän rajallisuudesta muistuttaa nyt mm. keittiömme nurkissa olevat 70-vuotis juhlajuomat, jotka purjehdimme mieheni kanssa kesän lopulla Tallinnasta isäni juhliin. Kaiken piti olla lähes valmista juhlia varten, mutta elämästä ei näemmä koskaan tiedä.

Nämä riipaisevat tapahtumat saavat tietysti arvostamaan jokaista hetkeä entistä enemmän. Ja vaikka suru on edelleen läsnä, päätin kuitenkin viikko sitten juhlistaa uutta ikävuottani yhden toisen lempparibändini parissa Tavastialla, Apulannan. Hurmiollisen keikan jälkeen halasin ystävääni rautatieasemalla ja kävelin yksin ratikkapysäkille. Helsingin valojen loisteessa, suojatietä ylittäessäni, katumuusikon kitarasta alkoi soida Foo Fightersin Everlong, onnellisuus-biisini. Pakko kai uskoa, että sattumaa ei ole.



"And I wonder... If everything could ever feel this real forever,
If anything could ever be this good again..."
Everlong, Foo Fighters



2 kommenttia

  1. Voi vitsi miten hieno teksti. Menee kylmät väreet. Sulla oli tässä juuri oikeat sanat, mää en osaa sanoa muuta kuin että <3 Olet urhea ja ihana. Oon onnellinen meidän ystävyydestä niin kepeinä kuin raskaampinakin jaksoina mitä elämä meille tuo. Love you Cali-sis <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana rakas Ulletin <3 Oon myös niin onnellinen, että meillä on toisemme ja ystävyytemme. Kiitos siitä <3

      Poista

Kiitos kommentistasi!