Kukapa olisi arvannut että päädytään Phuketiin tällä reissulla? En minä ainakaan vielä viime vuoden puolella. Mutta sinne menoon ilmaantui ihan loppuvuodesta pari hyvää syytä (suomikaveri ja karkkilähetys!), joten otettiin riskillä haaste vastaan ja lähdettiin toteamaan itse paikan päälle ennakkoluulomme todeksi tai/vaiko vain kuvitelluksi.





Lennettiin Phuketiin Siem Reapista, Kambodzasta, ensiksi suoraan Bangkokiin, josta vaihdolla Phuketiin. Lentoyhtiönä oli AirAsia, joten aika rohkeaa siltäkin osin. Phuketin lentokentällä nakattiin itsemme seuraavaksi minibussiin, joka vei lastillisen asiakkaita eri hotelleihin saarella. Meidän jäädessä viimeisenä pois kyydistä, näimme kätevästi jo jonkin verran saarta ja ajoimme jopa itse Bangla Roadin ohitse. Siinä auringonlaskun valaistuksessa en kokenut vielä ihmeempiä kauhun hetkiä, vaan olin aika into pinkeenä kun saavuimme meidän Karon Beachillä olevaan hotelliimme, joka oli just niin hieno kuin pitikin. Olin ovelana kettuna saanut hyvän hotellin meille todella edulliseen hintaan ja meidän huone olikin aika luksus ja pirun iso.

Ensimmäisenä aamuna aamupalalle mentäessä, piti ihan palautella mieliin, että heräsinkö kuitenkin Kaliforniasta vai ollaanko oikeesti täällä paljon parjatussa Phuketissa? Noi palmut. Olin myyty.





Treffattiin heti samana päivänä meidän kaiffarit Suomesta, joita oltiin siis tultu moikkaamaan tänne. Sillä kyllähän reissussa on vaan niin siistiä treffata tuttuja tyyppejä, että äkkiäkös sitä nyt puoltaa puheensa Phuketista ja siitä, etten kyllä koskaan mene sinne ja löytää lopulta itsensä juuri sieltä.

Meidän Karon beach saa kyllä täydet peukut. En kokenut siellä olevan mitään vikaa ja voisinkin viettää siellä uudestaan lomaa. Mehän ihan viihdyttiin senkin verran, että varattiin alkuperäisen viiden päivän sijaan vielä pari yötä lisää Karon Beachillä, mutta valitettavasti samaan hotelliin emme enää päässeet, vaan jouduttiin muuttamaan muutaman sadan metrin päähän.
Meille muotoutui muutama suosikkipaikka Karonilla ja herkuteltiinkin useana iltana Mövenpick Resort -hotellin ravintolassa. Myös ranta oli jees Karonilla. Se mikä pisti ensimmäisenä silmään siellä oli, että rannalla ei ollut ensimmäistäkään rantatuolia ja näytti ikäänkuin ranta huutaisi tyhjyyttään. Se oli täysin eri näkymä kuin olin kuvitellut, Phuketista. Tämäkin selvisi myöhemmin. Kuulemma sotilasjuntta on määrännyt rannat puhtaaksi nyt vuoden alusta kaikkialla Thaimaassa ja sillä toivotaan kytkevän kaiken maailman kaupustelijoita sekä palauttavan rannat luonnollisempaan tilaan.






Käveltiin parina päivänä suomifrendien luo naapurirannalle, Kata Beachille, joka kävi mukavasti niissä lämmöissä lenkkisuorituksesta. Kata Beach itsessään olikin sitten jo paljon enemmän turistien täyttämämpi ja jotenkin rauhattomamman oloinen kuin Karon Beach. Paikalliset räätälikojut ja matkamyyjät osasivat täälläkin morottaa suomeksi, kun hoksasivat tai tunnistivat että ollaan Suomesta. Olipa täällä myynnissä myös Iltapäivälehtiä ja Hesari. Osassa ravintoloissa myös menut olivat suomeksi. Hah, perusmeininkiä. Tämä vain valoitti sen asian, kuinka pieneksi maailma käy. Ja kuinka suomalaiset todella reissaavat. Ollaan nähty nimittäin meikäläisiä kaikkialla.



Mutta mikä siellä Phuketissa sitten oikein mättää? Toden totta kuten sanoin, niin viihdyttiin itse oikein hyvin Karonilla, mutta se negatiivisin puoli asuukin Phuketin Patongin Bangla Roadilla. Pitihän siellä käydä, että on tullut käytyä, mutta täytyy sanoa, että jos jostain Thaimaassa haluttaisiin ”putsata”, niin miksi sitä ei alotettaisi tuosta saastaisimmasta kadunpätkästä? Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni, mutta eipä ollut Bangla Road mun pala kakkua lainkaan, vaikka olihan meillä hetkittäin siellä ihan hauskaakin. Voi toki myös olla, että olen vaan liian vanha tuollaisiin bileisiin… Mutta se mitä luettiin Banglasta ennakkoon, että vessaankin saattaa tulla kiristäjiä, tapahtui miehelleni pari kertaa saman illan aikana. Elikäs kolme tyyppiä hyökkäsi yhtäkkiä vessaan perässä ja vaati "polisiiksi" esittäytyneenä rahaa... En osaa arvaillakaan mitä kaikkea tuosta kenellekin aina voi seurata. Mutta tässä tapauksessa minun mies, kun oli juuri lukenut aiheesta ja tuollaisesta käytöksestä tietoinen, niin hän oli vaan tylysti todennut, että ei aio antaa heille rahaa. Onneksi miehelläni on sen verran kokoa, että uskaltaa ja voi sanoakin vastaan. Ikäviä kyllä tuollaiset tilanteet ja tämähän on nyt vain yksi lieveilmiö tuolla kuppaisella (anteeksi nyt vaan) tienpätkällä...

Jos multa siis kysytään että tykkäsinkö Phuketista, vastaan mieluusti että tykkäsin Karon Beachistä sekä myös Kata Beachistä, jotka mielestäni voisi erottaa ihan omakseen ja irti kokonaan Phuketin ja Patongin tuomasta negatiivisesta leimasta. Patongin ja Bangla Roadin asiakasta minusta ei kyllä saa tulevaisuudessakaan.

Jätetään Phuketista kuitenkin hyvät fiilikset päällimmäiseksi ja kyllähän Karon Beachillä kelpasi tälläisiä auringonlaskuja katsella. Phuket tulee jatkossa varmaan myös olemaan meille Krabia mieluisampi vaihtokenttä saarihyppelyjä silmällä pitäen. Lauttoja näytti menevän sieltä paremmin ja hieman edullisempaan hintaan kuin Krabilta.


Oletko sinä käynyt Phuketissa ja mikä sinun mielipiteesi paikasta on?

Ps. Kaikki postauksen kuvat on otettu iPhonella, järkkärikamerani hajotessa mystisesti matkalla Kambodzasta Thaimaahan.


Eng // There´s a many good things in Phuket, Thailand. And there´s also a many not so good things in Phuket. What I liked there was Karon and Kata beach areas.


-----------
Majoitus: Woraburi Phuket Resort & Spa, 5 yötä 206 eur 
sekä Center Point Village, 2 yötä 81eur  

Meidän reissun "6 months travel-anniversary" oli tällä viikolla. Miten aika voikaan mennä niin nopeasti? Mutta lohdutuksena itselleni täytyy kyllä todeta, että onneksi se ei ole tuntunut siltä. Suomen talvi on tosin tuntunut kestävän pienen ikuisuuden, kun katselen sitä IG-feedistä tai perheen viesteistä. Miten siellä jaksellaan?
Välillä sitä vaan tosiaan havahtuu, että voiko syyskuusta ja reissun alusta olla jo niin kauan? Mikä maa - mikä valuutta, on välillä mikä päivä - mikä kuukausi? Olemme pian olleet Thaimaassa jo kuukauden. Ensi viikolla meidän 30 päivän viisumi umpeutuu, jolloin lähdemme jatkamaan matkaa. Niinkuin vapautemme suo, reissukarttamme muuttui sen verran, että menemme tosiaan täältä Koh Lipeltä ensiksi Langkawille, josta jatkamme suoraan Penangin-saarelle. Sieltä lautta-maateitse Kuala Lumpuriin, jossa ollaan pari päivää. Ja josta ei lennetäkään suoraan Ausseihin, koska ei saatu mitään järkevän hintaisia lentoja sieltä ja sori nyt vaan, AirAsialla en halunnut uskaltanut lentää. Joten napataan edullinen bussi alle ja körötellään sillä Singaporeen. Sen jälkeen onkin pakko nousta koneeseen, koska mantere loppuu, hah. Ja sieltä me sitten lennämme Melbourneen. Viimeinkin, pääsen Australiaan, wohoo!



Täällä Etelä-Thaimaan Koh Lipen saarella kyllä viihtyisi niin paljon pidempäänkin. Mulla on jo nyt haikea mieli, kun täältä parin päivän päästä joutuu lähtemään taas pois. Mieleen kiirii ajatus, että koskahan tänne pääsee takaisin?
Sitten taas, edessä on jälleen uusia paikkoja, kokonainen uusi manner ja kirsikkana kaiken päällä Havaiji, joten olen odottanut ikuisuuden. Ja tietysti toinen "kotini", LA, odottaa... Mutta kun olen niin pirun huono luopumaan mistään. Nyt ollaan ja nautitaan siis Lipestä. Ehkäpä siis osaan elää hetkessä. Josta tulikin mieleen, että lähden heti vikkelään nauttimaan tuosta turkoosista unelmasta ja pulahdan hetkeksi sinne viilentymään. Täällä etelässä on muuten huomattavasti kuumempi kuin esimerkiksi Koh Lantalla, josta tulimme. Ja jossa parina iltana, mulla oli jopa viileää siellä(!). Tiedän, ei ehkä ihan reilua sanoa niin teille, jotka siellä Suomessa nyt yritätte kaikenmaailman lumimyrskyistä selvitä. Mutta pienen maistiaisen kylmyydestä tosiaan Lantalla sain, ja voinpa vaan sanoa, että en tykännyt...hrrr! Täällä Lipellä on hyvä olla ja varpit pysyy lämpiminä. Toivottavasti siellä kaikki hyvin. Ciao!




Eng // It´s our trip 6 months anniversary. Gosh, time flies.

Kuten niin moni muukin, mekin halusimme kokea auringonnousun Angkor Watilla. Mistään tavattomasta haaveesta ei ole kyse, kaupunki elää ja hengittää temppelien tuomalla turismilla ja retkiä kohteeseen järjestetään auringonnoususta laskuun saakka.
Me varasimme oman tuk tuk-kuljettajamme hotelliltamme ja aikaisesta lähdöstä saimme pulittaa muutaman taalan lisää. Me maksoimme omasta retkestämme 17 taalaa, mutta olen varma että halvemmallakin kuljetuksia sinne saa. Emme vaan jaksaneet lähteä tinkaamaan muualta hinnasta, koska hotelliltakin retki onnistui. Matkaan täytyi lähteä noin viiden aikaan aamulla. 
Kun aamuyöstä tapasimme kuljettajamme (sama, joka oli vienyt minut edellisenä päivänä sairaalaan), hän oli pukeutunut toppatakkiin ja pipoon. Naureskelimme ja ihmettelimme asiaa aikalailla respassa ja mieheni totesikin hänelle hymyillen että c´mon, ei täällä nyt niin kylmä voi olla. Mutta kuinkas kävikään… Puolisen tuntia yön pimeydessä tuk tukin kyydissä oli todella jäätävää menoa! Onneksi olin pukenut päälleni legginsit ja pitkähihaisen paidan, kunnioittaakseni temppeleitä (olkapäät, eivätkä polvet saa naisilla näkyä), sillä hytisin koko matkan kylmää keliä. Kyllä paikalliset tietää. Kääräisin vielä laukussa olleen huivinikin kaulaani ja kasvojen eteen, jotta maasta nouseva pöly ja lika ei menisi silmääni.


 
Emme olleet yön pimeydessä yksin, vaan näemmä jälleen kerran yksi uusi kiireinen päivä temppelialueella oli sarastamassa ja tuk tukit toisensa perään viemässä turistejaan kohti Angkoria. Liput temppeleille ostetaan isoilta porteilta hieman ennen Angkor Watia, jossa saa varautua jonottamaan hetkisen. Lipputyyppejä on kolme 1, 3 tai 5 päivän liput. Me ostimme vain yhden päivän lipun, 20 taalaa. Sillä saa päivän passin omalla kuvalla varustettuna. Meille tuolla päivällä oli myös merkitystä, sillä vietimme samalla mieheni synttäreitä, ja nyt se on ikuistettuna meidän Angkor-passiin.





Meillä oli mukanamme hotellilta saatu temppelialueen kartta, mutta juurikaan enempää ei sinun välttämättä tarvitse tietää. Seuraat vain yön pimeydessä taskulamppujen ja puhelinten kanssa vaeltavaa kansanjoukkoa ja päädyt Angkor Watin pienen lammen eteen seuraamaan auringonnousua. Sadat, ellei jopa tuhannet, älypuhelinten ja ipadien valot vilkkuvat kohti temppelien figuureja, ja tiedät olevasi perillä. Tunnelma on odottava. Muutamat alueelle pystytetyt ravintolat kaupittelevat kahvia ja aamupalaa - perille toimitettuna. Minä odotan että nouseva aurinko tuo myös lämmön mukanaan, sillä edelleenkin lämpötila on aika alhainen. Olen kateellinen mieheni kenkävalinnasta, lenkkareista läpökkäiden sijaan. Suosittelen tätä, ja lämmintä vaatetusta, myös muille.

Jokainen päivä on aina uusi ja erilainen, niin myös auringonnousut. Uskallan sanoa, että meille tuo tuon päiväinen auringonnousu oli juuri niin upea kuin se tuona tammikuisena aamuna pystyi olemaan, mutta hiemanhan sitä toki jäi miettimään, että mitenhän huikea se huikeimmillaan voikaan olla! Tahi sitten auringonlaskut. Sitä voin vain arvuutella.
Aamun sarastaessa oli myös melkoinen yllätys nähdä mikä määrä ihmisiä meidän kanssa oli todistamassa tuota samaa auringonnousua lammen reunalla, huh. Valtava määrä.








Päivänvalon sarastaessa olikin jo turvallista tehdä lähempää tuttavuutta Angkor Watin raunioiden kanssa ja voi että niissä riittikin ihasteltavaa ja ihmeteltävää. Olimme vähän ovelia kettuja, ja lähdimme vastoin opastettua kulkusuuntaa päinvastaiseen suuntaan, jolloin saimme koko temppelin hetkeksi itsellemme. Emme hetkeen nimittäin törmänneet kehenkään muuhun, paitsi munkkiin joka asetteli rukouspaikkaansa ja selkeästi turisteille tarkoitettuja rukousnauhoja riviin. Ja jotenkin tunsin että halusin kokea sen hetken ja niinpä ei aikaakaan, kuin Kambodzalainen munkki siunasi minulle ranteeseeni rukousnauhan liturgioineen. Ja ainoa mitä ymmärsin lopussa oli englanniksi sanottuna ”Happy New Year and Good Luck”. Kiitos, sitä toivotaan.





Tästä päästäänkin seuraavaan jallitukseen, jota temppeleillä tapahtuu; paikallinen ojentaa sinulle suitsukekynttilän väkipakolla käteen ja ohjaa sinut rukouspaikalle, jossa kauniisti toivotetaan hyvää onnea koskemalla tietyn kaavan mukaan jumalpatsasta. Tämä kaikki on minusta ookoo, mutta siinä vaiheessa hommalta vedetään matto alta, kun seuraavaksi katse ohjataan pienelle tarjottimelle, jonka liinan alta pilkottaa dollareita. Selvä viittaus siihen, että tämä olikin maksullista. No ei, ei elämä ole taalasta tai kahdesta kiinni. Se on ihan ookoo ojentaa heille, mutta myöhemmin temppeleillä näimme kuinka paria aasialaista naista aika vahvasti vihjattiin maksamaan ”ten dollar”, ikäänkuin pienempää vaihtoehtoa ei olisi.



Huikean Angkor Wat kokemuksen jälkeen siirryimme nälkäisinä aamupalalle tuk tuk-parkin viereiseen kahvilaan, joka osoittautuikin samaksi Blue Pumpkin -kahvilaksi, jossa olimme jo kaupungissakin käyneet. Tähän huomioitavana se, että törmäsin blogeissa paljon kirjoituksiin joissa sanottiin että kuljettaja oli yrittänyt viedä eri ravintoloihin aamupalalle ja lounaille kesken temppeleiden, kysymättä mitään. Mutta en tiedä, johtuiko siitä että varasimme tuk tukin hotellilta vai ilmoitimmeko vain niin selkeästi että menemme tähän aamupalalla, että ei meitä millään tavalla yritetty viedä minnekään. Hotelli oli muuten luvannut jättää meille respaan aamupalan, joka oltaisiin sitten temppeleillä syöty piknik-tyyliin, mutta pettymys oli melkoinen aamulla, kun ei siellä mitään eväitä ollutkaan odottamassa. Onneksi tuoltakin sai siis murua rinnan alle.


Jaksoimme aamupalan voimalla hyvin puoleen päivään saakka ja käytiin vielä Angkor Thom -temppelillä sekä Ta Prohm -temppelillä, jonka jälkeen pyysimme kuljettajaamme ajamaan takaisin hotellille. Meille riitti mukavasti aikaisesta aamusta alkaen se kahdeksan tuntia temppeleitä, mutta ymmärrän kyllä myös heitä, jotka ostavat useamman päivän passin alueelle. Tällöin on mahdollista tutusta tarkemmin ja ajan kanssa yksityiskohtaisemmin eri temppeleihin ja kokea myös auringonlaskut, vaikkapa tuplasti.

Tämä on niin monella tapaa väärin. Ensiksikin norsu turistinähtävyytenä sekä isäntä, joka räplää älypuhelintaan.

Ennen kaikkea muuten tuolla Ta Prohmin temppelillä näkee, kuinka vuosisatojen saatossa luonto on vallannut osan temppelin raunioista. Aikaisemmin temppelialue oli tiheämminkin viidakon vallassa, mutta entisöinnin ja turismin johdosta, viidakko on saanut väistyä. Samaan aikaan raunioita myös entisöidään ja sitäkin pystyi seuraamaan aika läheltä. Kuulemma rakentajat etsivät ensiksi kivikasoista sopivaa tai alkuperäistä palaa puuttuvan tilalle ja mikäli sellaista ei löydy, he pyrkivät tekemään alkuperäisen kaltaisen. Vaikea sanoa, mitä tämä valtava turismin määrä temppelin raunioille aikojen saatossa tulee tekemään. Kivihän toki materiaalina on hyvin aikaa kestävää. Temppeleillä pääsee lähes kaikkialle katsomaan ja koskemaan ja jos antaa mahdollisuuden, niin voi todella kuulla ja melkein nähdä miten seinät puhuvat historiaa ja tuota historiallista glooriaa, joita temppelit edustivat.



Olen onnellinen että olen kokenut Angkor Watin. Näissä temppeleissä on kyllä jokin taika. Ja kun katselen kuvia nyt uudestaan, niin ei sitä muuta voi kyllä todeta, kuin että aivan mieletön paikka. Huikea!


Eng // Angkor Wat temples in sunrise is worth to wakeup in 5 am. Whole temple area is just purely amazing. You just have to see it for yourself.

En oikein tiennyt mitä odottaa tai mihin oltiinkaan saapumassa, kun Vietnam Airline propellikoneen renkaat ottivat kiinni kiitorataan. Kambodzasta tiesin vuosikymmenen takaa oikeastaan sen, että näyttelijä-ohjaaja Angelina Jolie on adoptoinut ensimmäisen lapsensa Maddoxin sieltä. Sanomattakin on selvää, että kaikki tietävät Angkorin temppelit Angelinan taannoisesta leffasta. Mutta tietämykseni maasta oli siis hyvin hataralla pohjalla. Toki muutama ystäväni oli reissannut siellä ja sitä kautta olimme jutelleet maan viime vuosikymmenien surullisesta historiasta myös.

Ollaan muuten siinä mielessä varmaan monen mielestä liiankin rennolla otteella reissussa, koska ei todellakaan päntätty lukea matkaoppaita kohteistamme tulevien maiden osalta ennakkoon. Eikä sillä, ettenkö tykkäisi matkakirjoista - rakastan niitä! Ja ovatkin niitä harvoja kirjoja joita luen. Mutta se vain jäi, jo siitäkin syystä että urakka olisi tuntunut aika mahdottomalta. Niin monta uutta maata ja niin monta uutta kohdetta. Ja ehkäpä minulla ei mukamas ollut aikaa vaan lukea tietoa kymmenistä uusista kohteista, järjestellessä reissua ja siihen liittyviä muita asioita kuntoon. Siihenhän oltaisiin tarvittu toinen mokoma vapaata. Lisäksi luotettiin ja luotetaan selviytymiseen niiden kokemusten pohjalta, joita ollaan aikaisemmilla reissulla saatu - nähtävyydet ja "must see”-kohteet onkin sitten aika helppo selvittää tien päällä netin avulla. Lisäksi ollaan lueskeltu kanssabloggaajien edesottamuksia - joten blogeissa on voimaa ja luottoa löytyy!



Takaisin Kambodzaan. Siem Reap valikoitui kohteekseemme arvatenkin maailmankuulujen Angkorin temppeleiden johdosta. Lensimme Siem Reapiin suoraan Vietnamin Phu Quocin saarelta ja Kambodzaan saavuttaessa on hyvä huomioida, että rajamuodollisuudet ottavat hetken aikaa. Saavuttaessa joudut täyttämään ensiksi terveydentilapaperin (sama on ollut muuten muuallakin Aasiassa), jonka läpäistyä pääset seuraavan lapun pariin, eli viisumin täyttöön. Kambodzaan et tarvitse etukäteen hakea viisumia, vaan sen saa rahaa vastaan kentältä 30:ksi päiväksi. Lisäksi jos sinulla ei ole valokuvaa omasta takaa (joka ”vaaditaan”), senkin saa 2 taalan lisähintaan. Viisumi itsessään maksaa 30 taalaa ja se maksetaan käteisellä. AInakin Siem Reapin lentokentällä oli automaatti, josta sai nostettua rahaa, jenkkidollareita. Paikallisen valuutan lisäksi Kambodzassa voi maksaa siis jenkkitaaloilla.
Se yllätti! Vaikka asiasta tietoinen olinkin, silti, taaloilla! Ja Jenkkilältähän se meno paikoitellen kaupungissa näyttikin. Oli jenkkiketjuja ja tyylikkäitä kahviloita. Mekin kävimme yhdessä sellaisessa, Blue Pumpkin:ssa. Tykkäsin!
Hotellimme oli kiva ja kaikinpuolin tyylikäs uima-altaallinen, niinkuin itseasiassa hyvin moni Siem Reapin hotelli on. Koska rantaa ei ole, löytyy tosiaan uima-allas lähes kaikista hotelleista.


 
Meidän neljän päivän kosketuksemme Kambodzaan lyheni entisestään, kun toisena päivänä paineltiin tuk tukilla suoraan sairaalaan, minun melkein kiinni turvonneen ja punoittavan silmäni kanssa. Vietnamissa taas alkanut silmätulehdus oli ärtynyt niin pahaksi, että oli pakko siirtyä lääkärin puoleen. Ja hah, seuraa tunnustus - ja tähän väliin voisi lisätä jokin aika sitten lukemani Riku Rantalan kolumnin, siitä miten kannattaa itse mennä paikan päälle ja kokea, eikä vaan olettaa asiota (luittekohan jutun?). Minähän nimittäin oletin ja näin mielessäni kaikkia urpoja mielikuvia, miten kehnoon sairaalan joudunkaan ja miten emme tule ymmärtämään yhtään mitään koko käynnistä. Ja miten jokin epäpätevä tyyppi tarkistaa silmääni...jatkanko? En. Sillä miten sitten kävikään? Palvelu oli ensiluokkaista, sairaala kiilti uutuuttaan. Kaikki oli modernia ja hygienistä ja minua palveltiin asiakkaana ensiluokkaisesti. Kirjautumisen jälkeen, hoitajat ottivat minusta yleistiedot ja kyselivät taustoja, mittasivat verenpaineen, pituuden ja painon(!). Tämän konsultaation jälkeen pääsin vasta lääkärin puheille. Otin mieheni mukaan sinne, tai siis ”bodyguardin”, kuten hoitaja häntä leikkisästi nimitti, ihan vaan sen takia, jos oma sanavarastoni ei riitä/ymmärrä asioiden hoitoon. Lääkäri oli oikein pro, ja tutki silmäni ja siinä vaiheessa kun lekuri sanoo tutkiessaan että ”aijaijai” ja kutsuu bodyguardini myös katsomaan, silmässä täytyy olla jotain vialla. Sain lopulta tuomioksi jonkin bakteerin aiheuttaman silmätulehduksen, joka usein Aasiassa johtuu paikallisesta likaisesta vedestä, pölyävästä maaperästä tai vaikkapa auringosta, sekä antibiootit poskiontelotulehduksen jälkioireisiin. Lääkkeitä tuli matkaan siis kourallinen ja lepoa ja auringosta poissaoloa koko loppupäivä.

Minun levätessäni lääkepöllyissäni (syötiin vielä malarialääkkeitäkin samaan aikaan), mieheni lähti tutustumaan enemmän kaupunkiin. Se että eilen olimme nopeasti kiertäneet Siem Reapin keskustan Pub Streetin, jonka ympärillä oikeastaan kaikki tapahtuu ja nähneet hienojen hotellien ja kahviloiden keskellä myös kurjuutta ja kerjääviä lapsia, äitinsä kainalossa vastasyntyneen lapsen kerjäämässä rahaa maitoon, osoitti kaupunki vielä yhden kurjan puolensa miehelleni. Seksiturismin. Siis uskomatonta, että kun mies kävelee yksin kadulla niin silloin aletaan tarjoilemaan hävyttömästi ”Happy Endejä”, viidellä taalalla, ja he kuulemma olivat melkein käsiksi käyneet, kun kieltäytyi tarjouksesta, joka laski vielä neljään taalaan. Nämä tälläiset matkailun ja turismin tuomat negatiiviset vaikutukset, jotka korostuvat ennen kaikkea täällä Aasiassa, ovatkin sitten se kurjin puoli näissä maissa. Kyllä pisti inhottamaan, että tätäkö tää oli, täälläkin.





Siem Reapin kaupunki itsessään on aika pieni ja helposti käveltävissä ympäriinsä. Hiostavan kuuma aurinko ja seisova ilma tekee pitkistä kävelyretkistä kyllä aika mahdottomia. Toki ravintoloita löytyy kaikkialta ja siinäpä se oikeastaan meidän silmään olikin se kaupunki. Hotelleja, uima-altaita ja uima-allasbileitä ja ravintoloita. Ja sitten se syy, miksi olimme tulleet tähän uuteen maahan. Angkor Watin temppelit. Nuo huikeat rauniot kertomassa historiaansa. Sen takia me tänne tulimme ja heräisimme aikaisin aamulla ennen kukonlaulua ja suuntaisimme katsomaan auringonnousua temppeleille. Se oli meidän syymme tähän kaupunkiin, ja niin monen monen muunkin. Ja onneksi tulimme. Siirtyi sivuun niin moni ennakkoluulo, taas. Olen niin paljon rikkaampi, taas. Ja olen saanut kokea auringonnousun noilla ikuisilla temppeleillä. Onkohan muuten Angelina kokenut sen?



Oletko sinä kokenut Angkorin?


Eng // First timers in Cambodia.

-----------
Majoitus: Mekong Angkor Palace Hotel, 3 yötä 78 eur