Aamun ensimmäiset säteet. Sieltä ne nousivat Afrikan mantereen suunnilta. Olimme astelleet jo hetken loivaa rinnettä ylöspäin Mijas Costan alueella, tarkoituksena saada reipas aamulenkki alle. Nuo auringonnousun ensimmäiset säteet kuitenkin pysäyttivät meidät. Oli pakko pysähtyä hetkeen ja jäädä ihailemaan nousevaa aamua.
























Lämmin merituuli, huojavat heinänkorret, auringonsäteet palmunoksissa. Costa Mijasin valkoiset talot värjäytyivät auringonnousun ajaksi lämpimän keltaisiksi. Olin onnellinen ja samaan aikaan minun sydämeni valtasi ikävä. Ikävä, joka ei ole poistunut tai väistynyt, vaikka välillä pystynkin jo hetkellisesti olemaan ja elämään kuten "aikaisemminkin" ja niistä ilon hetkistä yleensä tykkään myös somettaakin. Someen ja eritoten Insta Storyjen pieniin hetkiin kätkeytyy kuitenkin myös tulkintavaara. Ihmiset näkevät vain sen hetken. Sen hetken, jonka itse koit kenties tärkeäksi, onnelliseksi, iloiseksi tai muuten vaan jakamisen arvoiseksi. Pieniä palasia, mutta ei aina lainkaan koko totuutta. Harvemmin ihmiset muutenkaan näkevät sitä matkaa mikä on kuljettu, vaan sen lopputuloksen. Tällöin juuri tulkinnan vaara on suuri. Omalla kohdallani esimerkiksi sellainen tuntuu vähän harmilliselle, jos joku mainitsee, että hyvinhän sinä jo pärjäät; reissaat ja juhlit tapahtumissa.

Välillä sosiaalinen media saa varmasti monenkin elämän näyttämään pelkältä juhlalta. Kukapa siellä lähtökohtaisesti haluaisi elämän epäkohtia tuoda esille. Ne päivät ja viikot, kun minusta ei esimerkiksi kuulu mitään ovat niitä päiviä, kun suru valtaa mielen tai ei ole muutoin vain voimia. Tämä syksy on vaatinut hurjasti voimia surusta selviytymiseen, asioiden järjestämiseen ja samaan aikaan uuden työn sisäistämiseen (maailman paskin combo, voin kertoa). On pitänyt jaksaa ja hymyillä silloin, kun ei todellakaan olisi tuntunut siltä.

Se että reissaan tai osallistun tapahtumiin on eniten minua. Jokainen lähtö kotoa on vaatinut kuitenkin hurjan määrän voimia, joita minulla ei juurikaan ole. Ja vaikken ole enää koskaan se sama ihminen, yritän vain selviytyä ja voimistua, päivä kerrallaan. Kukaan ei voi elää toisen surua, eikä välttämättä ymmärtää mitä toinen käy läpi. Vähiten, jos ei edes kysy tai ole valmis kuulemaan.

Jokainen uusi aamu ja ensimmäiset auringonsäteet tuovat kuitenkin jollain tapaa toivoa. En muista, koska olin viimeksi nähnyt auringonnousun tai ylipäätään värejä. Sanotaan, että suru voi viedä väritkin. Sen huomasin tällä lyhyellä Aurinkorannikon reissulla, että nyt näin värejä. Toiveikasta sekin. Tuon Espanjan nousevan aamun myötä en voinut olla ajattelematta tätä ystäviltämme saatua suruadressin värssyä. Se on kaikessa haikeudessaan niin kovin kaunis ja toiveikas. Kuten jokainen nouseva aamu on.








Sosiaalinen media on välineenä (olen itse digimarkkinointipäällikkö) tehokas kanava tunteiden ja viestien välittämiseen. Matkabloggaajaana haluan tuoda kanavissani ennen kaikkea esille matkustamiseen liittyviä mielikuvia ja välittää seikkailuitani maailmalta. En itse pidä liian kiillotetuista tai överimaskatuista kuvista. Arvostan rehellisempää otetta, sellaista samaistuttavaa. Siitäkin syystä olen uskaltautunut jakamaan somessa myös niitä hetkiä, jolloin elämä ei ole kiiltokuvamaista. Mutta sen ja täydellisen onnentunteen väliin mahtuu niin monta tunnetta ja tilaa, jotka jäävät usein tulkinnanvaraiseksi. Olkoon se somen autuus ja kirous vaiko somettajan autuus ja kirous?

Palataanpa tähän auringonnousuun. Eikö muuten tuo postauksen ensimmäinen kuva Californialippispäisestä tytöstä voisi olla mistä vain, siis jopa Kaliforniasta? Meidän minilomamme Espanjaan oli oikein onnistunut ja saimme viettää siellä aikaa ystävien kanssa, joka antaa aina voimaa. Kolmen päivän minilomamme aikana Aurinkorannikkoa kiertäessämme hämmennyin useaan otteeseen miten mieli vaelteli ja löysi yhtäläisyyksiä oman suosikkipaikkani Kalifornian välillä. Koin sen erikoisena, mutta lohdullisena. Yhtä lohdullisena koin nämä nousevan aamun auringonsäteet ja sen tuomat ajatukset. Voikaa hyvin. Peace.