Reissaajan sydän ja lentopelkomörkö

Palasimme eilen kotiin Kroatiasta. Suunnittelin jo aiemmin, että kuinka lomasta inspiroituneena kirjoitan ensimmäiseksi miten huikea meidän viikon purjehdusmatkamme olikaan... Kunnes kilometrien korkeudessa, jossain Kroatian vuorien yllä turbulenssi otti valtaansa ja hytisin kauhusta. Olin valmis tekemään diilin ylempien voimien kanssa, etten koskaan enää lentäisi, jos selviän tästä hengissä. Hetkessä lomalla rentoutunut kehoni ja hyvä fiilis oli kadonnut ja huomasin toisella kädellä puristavani mieheni kyynärvartta kaikilla voimillani, toisen käden pitäessä kiinni edessä olevasta tuolista. Jalat kävivät välillä sylissä saakka ja tajusin päästäväni suustani "mua pelottaa" ja "apua"-huutoja niin, että käytävän toisella puolella oleva mieshenkilökin kääntyi katsomaan. En välittänyt siitä tosin paskan vertaa, koska pelkäsin kuollakseni. Mieheni rauhoitteli minua parhaansa mukaan ja yritinkin hokea hyväksi havaittua mantraa "hengitä syvään, hengitä..." sekä toista ajatustani "kuoppia tiellä"... Nuo hetket ovat kamalia. 
Ironisinta tässä on toki se, että hetkeä ennen lentokentälle menoa, lautalla kohti Splitiä, minulla oli aikaa tutkailla lentoja talveksi Thaimaahan ja vielä taksissa matkalla kentälle löysin meille melkein täydelliset lennot tammikuuksi. Niiden varaaminen oli vain hetken kysymys. Yläilmoissa paniikkikyyneleitä pyyhkiessä ajattelin, että onneksi en varannut niitä lentoja, koska en haluaisi enää kokea tälläistä pelkoa yläilmoissa enää koskaan. Turbulenssin mentyä ohitse ja lennon tasaannuttua, alkoi jo vähän hävettääkin, että mitähän se mieskin ajatteli minusta... Eikö se tiedä, että olen kuitenkin ollut niin rohkea, että olen kiertänyt maapallonkin lentäen!




Tunteet lentokoneessa matkustamisessa vaihtelevat hurjasti. Rakastan matkustamista ja huomasin tänä aamuna peukuttavani facessa edullisia lentoja Los Angelesiin. Reissusydämeni ei ota siis näistäkään koettelemuksista huolimatta laantuakseen. Sitä varjostaa vain usein pakollinen paha, lentäminen. Rakastan myös lentokenttiä. Olen aina viihtynyt kentillä. Minusta olisi jopa hauskaa työskennellä siellä. Virkapukuiset lentokapteenit ja lentoemännät ovat niin tyylikkäitä korkkareineen ja laukkuineen ja muutenkin kentillä on aina niin kansainvälinen tunnelma. Niissä on yleensä myös aina hyvä fiilis ja asiakaspalvelu on ensiluokkaista. Aina tervehditään ja toivotetaan hymyssä suin hyvää matkaa. Minä olen jopa haaveillut lentoemännän työstä!

Mutta sitten on se tuubi, silta tai portaat jota pitkin kävellään itse koneeseen. Siinä vaiheessa tajuntaan iskee monia erilaisia ajatuksia taivaalla olosta, toisinaan jo aikaisemminkin. Jo kotona, edellisenä yönä, voi olla vaikeampaa nukahtaa, kun päässä pyörii ajatus koneessa istumisesta. Onneksi on hyviäkin kausia, jolloin pelko ei ota lainkaan valtaansa ja sellaisten lentojen jälkeen on todellinen voittajafiilis! Viimeinen askel ennen koneeseen astumista, hengitän aina ulkoilmaa ja ajattelen, että toivottavasti pääsen turvallisesti perille. Hulluako? Silmäni yrittävät pälyillä ohjaamoon, samalla kun tervehdin lentoemäntiä, jotta näkisin vilauksen minkä näköiselle ja ikäiselle kapteenille henkikultani annan kuljetettavaksi. Edelleen, eikö olekin ihan hullua? Toisaalta tiedän, etten ole asian kanssa yksin ja yritän tuudittautua faktatiedoilla lentomatkailun turvallisuudesta tilastotasolla, mutta näillä tiedoilla ei ole mitään voimaa silloin, kun pelko iskee päälle. Olen yrittänyt järkeistää kaikki koneesta tulevat äänet ja rasahdukset. Mieheni joutuu ne kertaamaan minulle lähes jokainen kerta, kun paniikki iskee. Ystäväni on antanut minulle jo vuosia sitten Lentopelko hallintaan -kirjankin auttamaan minua asiassa. Kerran nimittäin yhteisellä reissullamme Los Angelesissa, jossa lentopelkoni kaiketi alkoi, tiemme meinasivat erota, kun sanoin että palaan Suomeen laivalla enkä astu enää koskaan lentokoneeseen. Tällöin kävimme kolme kertaa kiitoradalla yrittämässä ilmaannousua ja jokainen kerta jouduimme hätäjarruttamaan niin että maskustajat tempaantuivat penkeissään, jolloin kapteeni kuulutti, että he jotka eivät tunne oloaan turvalliseksi enää, voivat poistua koneesta. Poistuin ja siitä alkoi pitkä paluumatka Suomeen. Ei kuitenkaan laivalla, vaikka niin uhkailinkin, vaan lopulta meille järjestettiin uudet reittilennot myöhästyneiden lentojen tilalle ja minä olin pelosta lopulta niin väsynyt, että nukuin penkissäni koko paluulennon.



Hetki tämän upean kaartelun jälkeen Splitin yllä alkoi turbulenssi rummuttaa konetta. Osaan järkeistää sen syyn, että se johtui vuorista ja ennusteissa olevista sadepilvistä. Siltikään se tieto ei auttanut siellä koneessa.


Toistaiseksi vielä rakkaus ja intohimo matkailua kohtaan on voittanut pelkoni. En haluaisi edes ajatella tilannetta toisin perin. Maailman ympäri matkaamme varjosti tosin tämä pelko, mutta leikin rohkeaa ja usein miten kaikki menikin todella hyvin. Eniten pelkäsin lentoja Tyynellämerellä. Kauhistelin jo ennen matkaa, miten selviän lennoista mm. Havaijille keskellä merta ja millainen olisi mm. Fiji Airways. Lentoyhtiöitä arvottiin ja tutkittiin monta kertaa ja kelpuutinkin vain tiettyjä yhtiöitä. Maksoimme lennoista enemmän, mutta se toi mielenrauhaa. 
Meillä kaikilla on varmastikin pelkoja, mutta pääasia on ettei anna niiden tulla unelmien eteen. Olen vakavasti harkinnut menoa lentopelkokurssille, mutta totta puhuen, ne ovat aika hintavia (onko teistäkin?) ja ajattelen aina että sillä hinnallahan ostaisi lennot sinne ja tänne. Pelkoni on siis kaiketi vielä hallittavissa versus ajatellen heitä, jotka eivät pysty edes ottamaan sitä ensimmäistä askelta ja varaamaan itse lentoa.


Lentopelon iskiessä yritän tehdä seuraavia asioita:

• Keskityn lehden lukemiseen. Usein nousuissa selailen istuintaskusta löytyvää lehteä yrittäen sen viedä ajatuksia pois itse noususta
• Turbulenssissa yritän ajatella, että "tiessä on vain monttuja", kuten autollakin ajettaessa tai junassa istuttaessa nekin pomppivat ja kolisevat.
• Hengitän rauhallisesti ja hoen sitä itselleni "hengitä, hengitä, hengitä..."
• Katselen komedioita viihdekeskuksesta. Paras turvani on ehdottomasti Modern Family. 
• Yritän aina saada istuinpaikan mahdollisimman edestä. Takaosassa mielestäni kaikki tuntemukset voimistuvat.
• Kapteenin näkeminen tai tapaaminen auttaa. Kerran Kanadassa koneeseen astuttua tapani mukaisesti kuikuilin ohjaamoon, josta syystä yllättäen lentäjä kysyi, että mitä kuuluu? Vastasin että olen ihan ookoo, maailman ympäri matkalla mieheni kanssa, mutta pelkään lentämistä. Hänen kommenttinsa rauhoitti minut, kun hän sanoi, että hänkin haluaa turvallisesti perille, että ei hätää, "lupaan lentää smoothiesti".


Nyt kaikki reissusiskot ja -veljet, kuulisin mieluusti kommentteja ja vinkkejänne aiheeseen littyen. Ja seuraavaksi, kun tämän mörön olen nyt sylkäissyt maailmalle, niin siirryn Kroatian purjehdusmatkamme tunnelmiin. Veneily onkin muuten mahtava liikkumismuoto, joskin vähän hidas mitä tulee pitkiin matkoihin.



Eng // love travelling but hate flying. Anyone else?

8 kommenttia

  1. Lohdullista kuulla, etten ole ainoa maailmanmatkaaja joka kärsii lentopelosta! Tosin mulla se alkoi vasta ihan hiljattain, vuosikausiin sitä ennen en pitänyt pahaakaan turbulenssia yhtään minään. Yhdistän oman pelkoni alkamisen kauheaan laivakokemukseen Balilla vuosi sitten, ja jotenkin se pelko sitten siirtyi muihinkin kulkuvälineisiin. Ihan järkky toi sun Los Angelesin kokemus, kyllä mäkin olisin jo laivaa kotiin siinä vaiheessa miettinyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sympatiasta Emma ja todellakin lohdullista kuulla, että muillakin rohkeilla reissaajilla on samanlaisia pelkoja mitä tulee lentämiseen. Voi että, mitä sulle Balilla on tapahtunut? Mun yksi järkyttävimmistä lennoista liittyy muuten Lombok-Bali välille. Hyi että, mutta siitäkin näemmä selvittiin, mutta ei vahvistanut mua kyllä peloissani. Luinkin jonkin lentokapteenin/psykologin kirjoitusta, että pelko voi siirtyä, kuten kirjoititkin tuossa. Voimia meille ja paljon uusia seikkailuita kaikesta huolimatta <3

      Poista
  2. Täällä myös yksi intohimoinen, mutta lentopelkoinen reissaaja. Tuntuu, että mitä enemmän lennän, sitä enemmän pelkään. Nousut ja laskut on pahimpia, ja pienessäkin turbulenssissa olen varma, että nyt se tippuu. Ja maalailen mielikuvituksessani seinille tietysti pahimpia uhkakuvia itsetuhoisista lentäjistä jne.

    Viihdekeskusta yleensä noustessa ja laskiessa ei voi käyttää, joten itsellä on yleensä hyvät kuulokkeet korvilla ja jotain toimivaa musiikkia. Joskus on kyllä kuulokkeetkin kielletty nousun ja laskun aikana, mikä tuntui ihan hirveältä, kun semmoinen turva niistä on itselle ollut. Tuju drinkki myös kentällä auttaa :D
    Meillä on seuraava matkakohde Bhutan ja maailman vaarallisimmaksi kutsuttu lentokenttä, wish me luck....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot kyllä hurjan rohkea seikkailija, koska sähän reissaat lähes koko ajan :) Hatun nosto on siis paikallaan! Toi on kyllä totta, että viihdekeskusta ei saa käyttää nousussa/laskussa ja tyhmää tosiaan, että aina ei saa käyttää edes omaa musaa, joka todellakin rauhoittaa monia. Nämä on onneksi lentoyhtiö kohtaisia.
      Mähän oon niin kreisi, etten uskalla ottaa edes mitään rauhoittavaa, koska tietysti mun pitää olla "toimintakykyinen" JOS jotain sattuisi...

      Isot tsempit tulevaan lentoon! Hyvin se menee <3

      Poista
  3. Jep, täälläkin huutelee yksi lentopelkoinen, mutta ikuisesta matkakuumeesta kärsivä reissaaja!

    Lentopelko saa minusta aina vallan oikeastaan lentolippujen hankinnasta lähtien, kun tietää että taas se on edessä. Siitä alkaa itsensä (ainakin alitajuntainen) psyykkaaminen, joka kestää lähtöpäivään asti.
    En ole (onneksi) vielä koskaan kokenut pahoja turbulensseja tai esim. takaisin vetoja kiitoteillä..mutta nousuja pelkään enemmän kuin mitään. Poikaystävä raukka joutuu aina puristamaan mun hikistä kättä niin kauan että lentokorkeus on saavutettu ja meno tasaantunut. On ikävää viettää lento jännittyneenä, stressaantuneena ja peloissaan, kun lentäminen muutenkin on keholle kuormittavaa, niin siitä kestää myös sitten toipua päivä pari.

    Miksi sen pitääkin olla niin että sydän ja mieli kaipaavat jatkuvasti reissuun, mutta tuntuu että lähteminen on aina "vaarallisen tehtävän", eli lentämisen takana. Mikä on sinänsä hölmöä ku lentäjät ja lentoemännät tekevät normaalia päivätyötä lentokoneessa, eikä heistä varmasti tunnu aamulla töihin lähtiessä siltä, että lähtisivät nyt jonnekin vaaralliselle työtehtävälle.

    Miamista lentäessä kotiin viime keväänä istuin nousun ja laskun ajan lentoemäntää vastapäätä. Hän huomasi lentopelkoni, ja alkoi kertomaan minulle kuinka on 22-vuotta tehnyt lentoemännän töitä, ja kuinka nämä äänet ja koneen nykimiset ovat normaaleja ja kuuluvat koneen nousuun. Se helpotti sillä hetkellä, mutta jos saisin valita ottaisin joka reissulle jonkun lentoemännän viereeni istumaan ja kertomaan faktoja :)

    Yleensäkkin minua auttaa musiikin kuuntelu (peittää ne äänet) ja sitten itsensä psyykkaaminen. Ajattelen aina, että jos tähän nyt kuolen, niin olen ainakin ollut tekemässä sitä mitä rakastan, matkustamista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäkin? Mä oon todella positiivisesti yllättynyt, miten rohkeasti ihmiset tästä aiheesta puhuu. Hienoa <3 Vaikka itse pelon tunteessa ei tietenkään ole mitään hienoa.
      Tiedän niin tuon tunteen ja sen, että vieruskaveri siinä yleensä saa todella ison roolin olla se rohkein ja vahvin tukija.
      Lentoemon vieressä lentäminen rauhoittaisi kyllä minuakin ja heitä pyrinkin aina tarkkailemaan, kuten varmasti moni muukin lentopelkoinen.
      Tää on selkeästi tälläistä tasapainoilua; rakastan ostaa lentoja, mutta itse lentoa en juurikaan odota, vaan itse määränpäätä ja reissua :)

      Tsemppiä tuleviin lentoihin ja mukavia uusia seikkailuita!

      Poista
  4. Yksi lentopelkoinen ilmoittautuu täälläkin. En tiedä mikä siinä on, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta pelko pahenee enkä edes keksi mistä se on tullut, koska en aiemmin pelännyt tai edes osannut pelätä lentämistä ollenkaan. Viime vuonna tultiin Venetsiasta ja tapani mukaan panikoin nousussa siihen malliin, että vieressä istuva nainen pisti käden mun polvelle ja rupesi rauhoittelemaan. :D

    Olen myös miettinyt tuota lentopelkokurssille menoa, mutta se on niin saakelin kallista hommaa, että toistaiseksi istun koneessa hammasta purren. Pahin vaihe on nousu, ja erityisesti jos kone kaartaa nousussa. Silloin tuntuu siltä, että nyt tämä koko purkki putoaa alas kuin kivi. Olin aiemmin tehnyt lähinnä pitkiä matkoja isoilla koneilla, joissa nousut ja laskut eivät juuri tunnu, mutta nyt viime vuosina on tullut lennettyä vähän pienemmillä koneilla Euroopan sisäisesti, joissa matkustaminen tuntuu ihan erilaiselta, kun jossain isossa Airbusissa.

    Uutiset lento-onnettomuuksista ovat myös varmasti osaltaan vaikuttaneet pelon kehittymiseen. Jonkinlaista kuolemanpelkoahan se kai on (?). On todennäköisempää joutua auto-onnettomuuteen, mutta siitä on myös varmasti todennäköisempää suhteessa selvitä hengissä, kuin lento-onnettomuudesta. Kun ikää tulee, niin kai sitä jotenkin myös tajuaa oman kuolevaisuutensa ja siksi peltipurkkiin ahtautuminen ilman minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa matkantekoon voi olla aika ahdistava kokemus. Moni tästä vaivasta kuitenkin tuntuu kärsivän, vaikka periaatteessa syytä ei ole - onhan lentäminen kuitenkin erittäin turvallinen tapa matkustaa, ja tarkasti valvottua touhua. Mutta mikä neuvoksi, ettei tarvitsisi aina rystyset valkoisena rutistaa penkin käsinojia, kun lähtee lennolle, siinäpä se kysymys piileekin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanoppa muuta, mitä neuvoksi? Tunnistan itseni hyvin tuosta tekstistä. Mäkään en ennen pelännyt lentämistä, vaan se oli super siistiä! Haluaisin niin sen tunteen takaisin...
      Mulle kans nousut on pahoja, mutta enemmän ne mulla tuntuu pahammelta isoimmissa koneissa. A380-koneen kyytiin en oikeasti edes haluasi.

      Meitähän alkaa olla tässä sen verran monta lentopelkoista, mutta intohimoista reissaajaa, että voitais mennä porukalla kaikki jollekin lentopelkokurssille.

      Poista

Kiitos kommentistasi!