Uuden-Seelannin pohjoissaaren yksi must-kohteistamme meille oli Park Tongariro. Sen tulivuorien ympäriltä ja päältä mutkittelee melkein 20 kilometriä pitkä Tongariro Alpine Crossing haikkauspolku. Tämän haikkauksen mieheni halusi suorittaa, minun pohtiessani sitä, että pystynkö todella siihen. Muistanette varmaan viime syksyisen haikkauksen Kalifornian Santiago Peakille? No, minä ainakin muistan. Ja muistelen vannoneeni etten enää ikinä ryhdy moiseen hulluuteen.
Saavuttiin pitkän ajopäivän jälkeen illansuusta näiden tulivuorien läheisyydessä olevalle Discovery-leirintäalueelle. Ja ei hetkeäkään, kun yhtäkkiä olimmekin ilmoittautuneet aamu 6:lta lähtevään bussiin kohti vuoria. En oikein osannut siinä hässäkässä edes pahemmin vastustella vaan ajattelin, että no katsotaan miten meidän käy.
No meidän kävi lopulta niin, että aamulähtö oli meille liikaa. Ei vain pystynyt toimimaan ennen auringonnousua ja peruimme veloituksetta lähtömme ja jatkoimme unia. Iltapäivästä vuori alkoi kuitenkin houkuttaa uudestaan ja säätiedotukseen vilkaisu pisti idealle lisää kyytiä. Seuraavina päivinä sataisi, joten vuorelle olisi mentävä tänään. Aika extempore sitä sitten lähdettiin omatoimisesti ajelemaan parkkipaikalle päin, jossa vaihdettiin ja pakattiin tarvittavat haikkauskamat päälle. Olin kyllä vakuutellut itselleni, että jatkan vain siihen saakka kuin jaksan, ja jään siihen paikkaan syömään eväitäni ja odottelemaan huipulle kipuavaa miestäni.
Yleisin tapa haikata tämä 19,4 km pituinen reitti on haikata se alusta loppuun siten, että jätät auton lähtöparkkiin ja maalissa hyppäät shuttle-bussiin, joka vie sinut takaisin autollesi. Kuljet siis tämän matkan bussilla. Busseja kulkee säännöllisesti päiväsaikaan, mutta hinnat olivat mielestäni kirpaisevat 35,- (NZ) per hlö. Lähdön ja maalin välinen matka on useita kilometrejä (ellei kymmeniä), joten kävellen se on jokatapauksessa lähes mahdotonta tehdä. Varsinkin koko päivän kestäneen haikkauksen jälkeen.
Voit myös tehdä kuten me teimme ja ajoimme auton lähtöparkkiin ja teimme vain puolet haikkauksesta ja palasimme samaa reittiä takaisin. Tällä tekniikalla näet periaatteessa kaiken saman, sillä kun saavutat reitin korkeimman kohdan, niin näet sieltä Red Craterin eli punaisen kraatterin, Emerald Lakes -järvet sekä ison Blue Lake -järven. Tämän jälkeen normaalireitti kulkisi siten, että se olisi vain laskua maaliin edellä mainittujen ohitse. Me kuitenkin palasimme samaa polkua takaisin, nähden reitillä ikäänkuin kaiken tuplasti. Ja toki kävellen tuon saman matkan tuplasti.
Jos haluaa vetää haikin pidemmän kaavan kautta, niin reitiltä on mahdollista poiketa reippaille kolmen tunnin lisävaelluksille esimerkiksi Mt Ngauruhoe:lle (toiselta nimeltään Mt Doomille - Taru Sormusten Herrasta elokuvien "kulissille"). Minun voimat eivät yksinkertaisesti kyllä taipuneet tuollaisille lisäosuuksille. Olin meinaan aivan poikki jo tästä saavutuksesta. Kilometrejä meille kuitenkin kertyi tuonakin päivänä varmasti se sama 20 km.
Keskeytys, lopetus ja luovutus kävi jälleen mielessä sen tuhat ja yksi kertaa. Fysiikka oli pettää monen monta kertaa. Mutta jälleen kerran, siellä vuoren päällä ylhäällähän se palkinto sitten odotti. Tai oikeastaan useampikin. Sen lisäksi että olet juuri kivunnut tulivuoren päälle ja maa jalkojesi alla on lämmintä ja se myös höyryää, niin näet myös punaisena hohkavia tulivuoren seinämiä, sekä turkoosit Emerald Lakes -järvet sekä ison Blue Lake -järven. Tämä on se syy miksi kannattaa jatkaa matkaa, vaikka ei millään jaksaisi. Trust me!
Sääolosuhteet kannattaa alueella ottaa tosissaan. Oli nimittäin hurjaa, kuinka ylhäällä oli oikeasti todella kylmä ja kostea sää, kun taas alempana melkeinpä helle. Itselläni vaatetuksen osalta päälläni oli yläosassa toppi, pitkähihainen sekä kevyt toppatakki ja niillä pärjäsin juuri hyvin. Alaosassa oli vain pitkät trikoot ja ne olivat oikein sopivat. Lippis vaihtui aurinkosuojasta sään kylmetessä hyvin äkkiä pipoon, eli sellainen on hyvä olla mukana. Toiset kantavat mukana myös käsineitä.
Ja kun näet tämän stop-kyltin (kuva alempana), reilin alussa, ota se vakavasti. Siinä pyydetään sinua miettimään, onko sinulla tarpeelliset varusteet mukanasi. Tunnetko olosi voimakkaaksi ja fyysisesti tarpeeksi vahvaksi koitokseen ja että onhan sää oikea. Hyvin usein ylhäällä kuulemma sataa ja se tekee asioista vaikeampaa, reitistä liukkaamman ja säästä koleamman.
Rehellisesti sanottuna, jäin pitkään miettimään tämän kyltin eteen että pystynkö ja kykenenkö. Enemmistö minusta huusi että en. Älä mene. Katselin kaukana ylhäällä kohoavaa vuorirypästä ja mietin, että ei hemmetti. En pysty. Mutta sitten on tuo toinen kaveri, joka tsemppaa, kannustaa ja jos nyt ei ihan kädestä pitäen pakota, niin ainakin syvästi toivoo että pystyisin. Lupasin yrittää siihen saakka kun kykenen.
Haikkia tuntui suorittavan kaikein ikäiset ja kokoiset henkilöt, joten ajattelin senkin pohjalta että pakkohan minunkin on siihen kyetä. Mutta täytyy kyllä sanoa, että jos ei ollut helppo se syksyinen Santiago Peakin valloituskaan, niin ei ollut tämäkään. Täällä maasto oli suurimmilta osin kylläkin helpompaa, mutta vaarallisia paikkoja olivat irtokivet. Kyllä minä taas loppusuoralla totesin, että tämä oli varmasti nyt viimeinen kerta kun ikinä kiipeän vuorille. Liian raskasta minulle. Mutta, miten on taas käynytkään kun katselen näitä huikeita maisemia ja muistoja sieltä... Hmmm... ei hullumpia saavutuksia? Mutta muistuttakaa minua nyt hyvät ihmiset, jos alan yhtään suunnittelemaan uusia vuoren valloituksia, että miten hel**tillisiä ne yleensä on, okei. Hah!
Kuten ylläolevista kuvista näkee. Välillä maasto on helppokulkuista, rappusia on paljon ja matka on pitkä. Sitä ei auta mikään. On vain pistettävän tossua toisen eteen, ja voi että ne tossut painoivat paljon. Matkan teko eteenpäin oli minun osaltani kyllä paikoitellen todella työlästä. Mutta tälläisillä haikkausreiteillä on kyllä huikeaa, miten vastaantulijat tsemppaavat toisiaan. Siitä saa hurjan paljon energiaa, kun vastaantulija tokaisee "Almost there" tai "You can do it". Kyllä, yesh! Piristää aivan huikeasti. Ja tietysti sitä itsekin sitten alaspäin mennessään kannustaa muita hymyssä suin, kun on juuri saavuttanut tavoitteensa. Hyvä kiertämään ja sitä rataa...
Ja taitojaan ei pidä kyllä liiotella yhtään. Voitteko uskoa, että noustessamme ylös, kuulimme kovaa huutoa vuorilta. Ikäänkuin jonkin nimeä huudettaisiin. Ensiksi ajattelimme että onpas outoa, että pitää noin kovaa huudella kansallispuistossa. Kunnes, loppupäivästä tapasimme reitin varrella joukon nuoria, joista yksi pojista oli todella pahasti ruhjeilla. Nenän verenvuotoa oli laitettu estämään tamppoonit. Tämä nuori kundi oli tippunut tuolta Mt Doom -Tuomiovuorelta parinsadanmetrin verran alaspäin, vuorenrinnettä rymistäen. Ja siksi hänen nimeään oli huudettu. Oli suorastaan ihme, että kaveri oli vielä elossa. Maasto vuoren rinteillä on, kuten arvata saattaa todella repivää kiveä. Onhan kyse laavakivestä. Huh, ajattelen vieläkin, että saa kyllä kaveri kiittää jotain suojelusenkeliä tuosta selviytymisestään. Hui kamala! Siispä jokainen askel on täällä otettava harkiten. Jyrkemmissä kohdissa ei ole varaa liukastella. Varsinkin alaspäin tuleminen on vaarallista. Tiesittekö että n. 80% korkeiden vuorien kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu alaspäin tultaessa, kun huippu ja tavoitteet on saavutettu. Perillä maalissa ollaan vasta alhaalla. Se on hyvä aina muistaa.
Muista mukaan haikkaukselle:
-vedenkestävä takki
-paljon lämpimiä vaatekerroksia
-hyvät kengät
-aurinkorasvaa
-ruokaa ja juomaa
-hattu (ja hanskat)
-puhelin
Rehellisyyden nimissä suosittelen tätä haikkausta kuitenkin kaikille, jotka vähänkin kokevat haikkauksen omakseen. Periaatteella jos minäkin selvisin siitä, selviät sinäkin.
Onko siellä ketään kuka olisi tämän jo taivaltanut ja näitä huikeita maisemia ihaillut ylhäältä käsin?
Eng // We did the Tongariro Alpine Crossing walk (around 20 km) and gosh it was painful - and of course really nice!
----------------------
Majoitus
Discovery Lodge, 1 yö, 30 eur (Täältä saa kuljetuksen haikkaukselle)
