Roadtripin ikimuistoisimpia hetkiä oli todistaa auringonnousu Grand Canyonilla. Muistan vieläkin, miten kylmää Canyonin reunalla oli, ennen kuin aurinko oli kokonaan noussut ja ennen kuin ensimmäiset auringonsäteet alkoivat lämmittää varvastossuissa reissaavia varpaita. Ja miten huikea se näky olikaan, kun kaikki auringon sävyt maalautuivat Canyonille reunamille! Aika eeppistä. Edelleenkin muuten haaveilen joskus yöpyväni Grand Canyonilla, jolloin näkisi koko vuorokauden syklin siellä. Ja sitten on Las Vegas. Tuo uhkapelien syntinen kaupunki, joka ei koskaan nuku. Vegasissa on jotain sairaan siistiä ja se vie mukanaan. Pari kolme päivää on kuitenkin ihan riittävä aika Vegasissa ja sen yhteyteen moni yhdistääkin Grand Canyonilla käynnin.

Mahanpohjasta ottaa vieläkin Albuquerquen Sandia Peakin hissit, jotka veivät meidän korkean vuoren tasanteelle. Muistan vieläkin erittäin hyvin miten ihastuneena katseltiin maisemia tuolla ylhäällä. Olisiko tuolla kenties kylvetty meidän haikkausinnostus, ken tietää? Tähän roadtrip -päivään mahtui paljon erilaista nähtävää ja koettavaa. Jos aamupäivällä oltiin korkealla vuorilla, niin päivä päättyi jättimäisen meteoriittikraatteri montun viereen. Tähän väliin mahtui arkinen pyykkipäivä Route 66 -tien varrella ja Wigwam Motellin näkeminen, joka oli yksi toiveista nähdä matkalla. Joskus vielä toivottavasti yövynkin siellä. Ehkäpä seuraavalla roadtripillä...

Oklahomasta lähdettyämme matka jatkui länteen. Lähes piikkisuora tie veisi meidät suoraan seuraavaan etappiimme Albuquergueen. Lähes tuhannen kilometrin matkalla teimme kuitenkin pari pysähdystä. Ensimmäiseksi pysähdyimme National Route 66 -museoon Elk Cityssa, Oklahomassa, josta tämä Roadtrip -tunnuskuvammekin on otettu.

Osan matkasta ajoimme alkuperäistä Route 66 -tietä, jota reunusti ränsistyneet ja autioituneet talot, muutamia huoltoasemia, kahviloita ja pesuloita. Välillä ryhmittäydyimme Interstate-valtatielle nopeuttaaksemme vauhtia. Oklahoman jäädessä taakse ylitimme Texasin osavaltion rajan. Texasissa halusimme pysähtyä Amarillon lähellä sijaitsevalle Cadillac Ranchille. Paikka on kuuluista tilataideteoksesta, jossa 10 Cadillac autoa on pystytetty auton nokastaan kiinni maahan. Ranchin autot ovat olleet nykyisellä sijainnillaan vuodesta 1997 saakka eli tämä ei ole autojen alkuperäinen sijainti.

St. Louisista jatkoimme hieman länteen päin, vaikka lounaassa sijaitsevaan Oklahomaan olisi päässyt suorempaakin tietä. Haluttiin kuitenkin koukata Kansas Cityn kautta. Liekkö kaupunki kummitellut mielissä siitä Mikko Nousiaisen elokuvasta, Going to Kansas City. En nimittäin jaksa muistaa, miksi olisimme muutoin kurvanneet sinne, paitsi että onhan kaupunki tunnettu grilliruuastaan.
Oklahoma sen sijaan osui reitillemme luontevasti, myötäileehän se Route 66 -tietä. Oklahoma Cityn vuoden 1995 valtion virastotalon pommi-iskut olivat tosin ainoa asia, mistä kaupunki oli meille tuttu. Pysäyttävä muistomerkki sijaitsee tuhoutuneen rakennuksen paikalla. Muistomerkin altaan vierellä olevalla niityllä on kaikkiaan 168 tyhjää tuolia, jokaisen uhrin muistoksi. Yhdeksän tuoliriviä kuvaa pommitetun rakennuksen kerrosten määrää. Kunkin rivin tuolien lukumäärä kuvaa taas kerroksessa menehtyneiden henkilöiden lukumäärää. Joukossa on myös 19 pienempää tuolia, mitkä kuvaavat surullisen tapahtuman lapsiuhrien määrää.

En tiedä teistä, mutta itseäni hieman hengästyttää tosissaan lukea näitä vanhoja blogimerkintöjä roadtripin keskilännen osuudelta. Moottorie on ollut todella kuuma, eikä kaupungeissa juuri olla löysiä hengailtu. Toisaalta, puolustukseksi on sanottava, että ainakaan tuohon aikaan emme oikein löytäneetkään tekemistä noista kaupungeista. En tiedä jos nyt menisi samoihin paikkoihin, löytäisikö paikoista erilaisen kulman? Tässä postauksessa ollaan aluksi St. Louisissa ja tutustutaan suomalaissukuisen Eero Saarisen suunnittelmaan Gateway Archiin. St. Louisista matkamme jatkui yhden yön jälkeen Kansas Cityyn.

Chicago on mieletön, mutta ei sitä turhaan kutsuta "windy cityksi". Mekin saimme siitä maistiaisia pilvisenä ja tuulisena perjantaina. Seuraavana päivänä onneksi Chicago näytti parastaan ja auringon paistaessa löysimme kaupungista todellisen rantakeitaan palmuineen, joka nosti Chicagon pisteitä entisestään. Olen käynyt kerran uudelleenkin Chicagossa Lollapalooza -festivaaleilla ja voisin heittämällä lähteä kaupunkiin jälleen, ainakin kesäaikaan. Mutta hypätäänpä jälleen ajassa kymmenen vuotta taaksepäin ja Chicagossa tuolloin viettämäämme viikonloppuun.

Monimuotoinen Amerikka näkyi vahvasti myös tällä osuudellamme Columbuksesta Chicagoon. Matkalla pysähdyimme Simpsoneista tuttuun Springfieldiin, Drive in -leffateatteriin ja mm. Amish -juustokauppaan, josta oli muuten turha etsiä cocista tai mitään muutakaan kaupallista tuotetta. Siellä myytiin vain paikallisesti tuotettuja elintarvikkeita ja alueella liikuttiin hevoskärryillä. Illan tullessa saavuimme perille Chicagoon, joka puolestaan omaa suurkaupungin tapaan monet kasvot ja historiansa. Amerikka, se on kuulkaa ihmeellinen maa!

Amerikassa on useita suurkaupunkeja, jotka ovat tunnettuja ympäri maailman. Ja sitten on satoja niitä kaupunkeja, joista harvemmin kuulee tai tietää mitään. Columbuksen asukasluku lähentelee kuitenkin 900 000, ollen 14. suurin kaupunki Amerikassa. Mutta kuinka moni suunnittelee lomaansa sinne?
Meille pysähdys Columbuksessa oli puhtaasti välietappi matkalla tunnetumpaan Chicagoon. Näitä kymmenen vuotta vanhoja postauksia lukiessa täytyy kyllä mainita, että vuonna 2009 ei selvästi vielä eletty luomu-buumia. Ilmeisesti Columbus on kuitenkin ollut ensimmäisiä paikkoja, jossa olen törmännyt ravintolakonseptina orgaaniseen ravintolaan. Tietämättäni olen siis ollut ravintolassa, jonne nyt haluaisin ja joka on nyt täysin normaalia. Kymmenessä vuodessa tässä asiassa ollaan harpattu marginaalista mainstreamiksi.

Muistan vieläkin miten siistiltä tuntui aloittaa roadtrip virallisesti. Kääntää vuokra-automme nokka kohti Intersate 95:sta määränpäänä vallan ydin, Washington D.C. Suunnistimme perille Nokian Here -kartan avulla ja löysimme itsemme tästä pienestä kaupungista vajaan kuuden tunnin kuluttua. New Yorkin vilinä oli jäänyt kauas taakse. Manhattanin pilvenpiirtäjät vaihtuivat näihin ikonisiin tv:stä tuttuihin rakennuksiin ja monumentteihin.

Vierailin Coney Islandilla ensimmäisen kerran vuoden 2009 roadtripillä. Kävimme silloin paikalla aika pikaisesti. Kukapa olisi silloin tiennyt, että vuoden 2014 maailmanymärimatkalla asuisimme vajaan kuukauden Brooklynissa ja tästä Brooklynin eteläpäässä sijaitsevasta huvipuistorannasta muotoutuisi meille sunnuntaikävelyrutiinin näyttämö. Näin kuitenkin kävi.

Coney Islandille pääsee kätevästi metrolla. Manhattanilta matkaan kannattaa varata reilu tunti. Talviaikaan en osaa sanoa, onko Coney Islandilla mitään toimintoja, mutta vielä syyskuussa (2014) siellä vietettiin täyttä kesää. Jätskitötteröt tekivät kauppansa ja Coneyn suosituimpaan sapuskamestaan Nathan-hodarille kertyi tasaisesti jonoa. Täällä järjestetään muuten vuosittain legendaarinen hodarien syöntikilpailukin. Mennäänpä kuitenkin kuvien jälkeen vuoden 2009 blogimerkintöihin.