Näin se hetki sitten kuitenkin koitti, aikamme Kaliforniassa on tullut päätökseensä. Havahduin asiaan parisen viikkoa sitten, että todella päiviä alkaa olemaan vähemmän edessä kuin takana. Suomestakin saadut viestit, herättelit meidät siihen faktaan, että kaippa siellä jo sitten odotellaan meitä saapuvaksi, hetkeksi. Vaikka tällä haavaa tämä paras paikka joudutaankin jättämään taaksemme, ei ole onneksi mitään suurempaa syytä vaipua epätoivoon, sillä Kalifornia kutsuu meitä onneksi taas keväällä, jeeee!!! Koska olen saanut aika rauhassa keitellä tätä reittikarttasoppaamme, niin olen tietenkin suunnitellut reittimme niin, että se kulkee myös paluumatkalla LA:n ohitse. Siksipä jäähyväiset täällä olevien ystävien kanssa ovat olleet aika hetkelliset ja onnelliset, vaikkakin haikeat. Mutta en väitä ettenkö olisi tirauttanut onnenkyyneleitä tänä viikonloppuna, sillä olen useampaan kertaan. Onnea on ollut meillä kyllä niin paljon täällä, että pikakelauksella ajateltuna en pysty edes niputtamaan kaikkia huikeita juttuja joita ollaan saatu kokea täällä! Upeita auringonlaskuja, ystäviä, synttärijuhlia, Vegasin reissua, festareita, Foo Fighters, vuoren valloituksia, Kiitospäivän viettoa...voi taivas! Tämä syksy on ollut aivan mieletön!
Siispä kiitos kaikesta LA:lle! Ja tietysti kaikille tuttavillemme ja ystävillemme täällä! Nyt on kuitenkin aika kääntää katse toiselle mantereelle. Sanottaisiinko tähän, että minä voin lähteä LA:sta, mutta LA ei lähde minusta koskaan. Käväistään siis kiertämässä tämä maapallo ja sitten palataan uusien kokemusten kanssa keväällä takaisin Kaliforniaan. Seuraavaksi meitä kutsuu pikavisiitti Suomeen, joo! Tarkeneehan siellä? Ja sitten jatketaan heti viikon päästä kohti Hong Kongia. Sen kaupungin osalta otetaan mieluusti vinkkejä vastaan!
Nämä kuvat on otettu Santa Monicassa ihanan auringonlaskun aikaan. Kuvista kaunis kiitos kuuluu Marikalle.
Eng // Time to travel to the next destination. Thank You California. You´ve been good to us. Photos by Marika
Tämän kuvan fiiliksiin tarvittiin osaltani aika monta tuntia haikkausta, tuskaa, luovuttamisen meininkiä jopa kiroilua ja pieni onnenkyyneleen tirauskin kun lopulta huipulle pääsin - tämä kuva on nimittäin otettu Santiago Peak -vuoren päältä ja sisällä sykkii voittajafiilis!
Mutta mistä kaikki siis alkoi? Mistä Santiago Peak? Majoituimme viikon verran Orange Countyssa oikein mukavan suomalaispariskunnan luona. Tuon pariskunnan talon ikkunoista ja takapihalta oli suora näköyhteys kaukana komeilevalle Saddleback Mountainille. Mieheni oli sen sijaan vain viikkoa aikaisemmin ostanut itselleen kirjan nimeltä "101 hikes in Southern California". Asiat ja tavoitteet meni aika yks yhteen OC:n suomalaisessa perheessä, ja näin me sitten vajaan viikon suunnittelun jälkeen olimme tarpomassa vuorten korkeimmalle huipulle, 1700 metriin kohoavalle Santiago Peakille.
Voin näin jälkikäteen kertoa, että en itse suoraan sanottuna tiennyt yhtään mihin olin ryhtymässä. Olinhan aikaisemmin vain ns. "hupihaikkaillut" Runyon Canyonilla ja Hollywood-kylteillä. Jos olisin etukäteen tiennyt (tai ottanut selvää tai vaikkapa kuunnellut oikeasti mitä edessä olisi) ei minua olisi ikuna saanut mukaan spekseillä 35 kilometrin ja yli yhdeksän tuntia kestävälle haikkaukselle. Vieläpä minun olemattomalla kunnollani. Tuona päivänä haukattiin siis aika iso pala kakkua. Huh! Mutta onneksi minulla oli niin hyvä tsemppaustiimi mukana, että ne lukuisat kerrat kun halusin vaan istahtaa ja luovuttaa ja jäädä syömään eväitäni, he vaan tsemppasivat minut jatkamaan ja jatkamaan.
Selvittiin kuin selvittiinkin alas, vaikka jaloissa teki loppumatkasta todella tiukkaa ja pimeä yllätti meidät vasta canyonille pääsyn aikaan. Muutama maili siinä jouduttiin kuoppaista hiekkatietä talsimaan pilkkopimeässä kännykän valon avulla. Ja voin sanoa, että tässä vaiheessa energiatasoni olivat aivan miinuksilla, ja jalatkin liikkuivat vain aivan robottimaisesti. En toivonut muuta kuin että oltaisiin pian perillä ja että saisin pian RUOKAA. Ja että selvittäisiin hengissä. Samaa toivoin myös muiden haikkaajien osalta, jotka jäivät vielä jälkeemme haikille. Osa oli vasta kipuamassa huipulle kun me olimme laskeutuneet jo hyvän matkaa alas. Toivottavasti he selvisivät, kuten mekin!Ja mitä tulee siihen mieheni hankkimaan "101 hikes in Southern California"-kirjaan. Niin minun saldo sen osalta on nyt 3/101. Kun taas miehelläni luku on jo 5/101, joista korkein on vieläkin jäljellä, mutta toiseksi ja kolmanneksi korkein on jo huiputettu. Eli on tässä useita syitä palata keväällä takaisin Kaliforniaan. En muuten saanut päästäni tuon raskaan, mutta antoisan haikkausen aikana Madventures-kirjasta kohtaa jossa kehotetaan tekemään näin "Kuusi kuukautta ennen lähtöä: Jos aiot harrastaa jotakin fyysistä aktiviteettia (trekkausta vuoristossa tai viidakossa, surffausta jne.) reissullasi, kannattaa alkaa kohentaa kuntoaan - varsinkin jos on tullut viime aikoina viihdyttyä krouveissa." Niin, varmasti olisi urakkaa auttanut kun olisi alkanut kohentaa kuntoaan hyvissä ajoin. Onneksi kuitenkin selvittiin tästä, ja ihan kuulkaa sen kuuluisan sisun avulla. En ehkä heti haaveile uusista vuoren valloituksista, mutta eihän sitä tiedä, jos kevääksi kunto on kohentunut ja tämä muisto muuttunut kullaksi, niin kuka tietää, jos sitä taas oltaisiin jotain kukkulaa valloittamassa.Käykää ihmeessä lukemassa toisen osapuolen kertomus meidän seikkailusta täältä Onnenpäivä-blogista
Eng // Hiking to the top of the Santiago Peak took us over 9 hours and has been so far my toughest and hardest thing to do. But I did it! And I could not be happier.
Kuvat sekalaisesti GoProsta ja järkkäristä sekä minun että Onnenpäivä-blogin Annen ottamana.
Torstainen Thanksgiving sujui ihanasti! Ruoka ja seura oli parasta! Ja mukana oli myös kaksi aivan ylisöpöä koirulia, joiden kanssa leikittiin paljon.
Kiitospäivää edeltävän viikon vietimme kuvan kauniissa maisemissa OC:ssä, Orange Countyssa, ihanan suomalaisen pariskunnan luona. On muuten ollut tosi hienoa tavata ja tutustua LA:ssa asuviin suomalaisiin! Ovat mielestäni aika onnekkaita asuessaan täällä, miten kukin tänne on aikoinaan sitten ajautunutkaan on mukavaa kuulla heidän tarinansa ja tietysti miettiä voisiko se olla itselle myös mahdollista... Tosin, olen myös tavannut ja kuullut henkilöistä, joille paikka ei ole vain täysin sopinut ja Suomi on vienyt voiton.Me viihdyttiin kyllä OC:ssakin! Varsinkin yhdellä suosikkirannoistani Laguna Beachillä, joka on näin talviaikaan kuin uinuva kaunis piparkakkutalo. Kävimme ensimmäisen kerran Lagunalla vuosi sitten kesäkuussa, ja silloin meno oli sähäkämpää ja rannat täynnä ihmisiä. Näin marraskuussa, vaikka aurinko paistoi täydeltä taivaalta, ei rannalla ollut kuin muutamia ihmisiä ja kaupunki tuntui kuin vetääntyneen talviunille. En voinut kuvitellakaan että kenelläkään täällä olisi ollut mitään syytä mihinkään stressin tapaiseen. Niin rentoa täällä oli. Smoothiet rannalle haettiin tietty Whole Foodsista (ja parhaillaan tätä kirjoittaessanikin nautiskelen hullun hyvästä Farmers Garden green-smoothiesta täällä Whole Foodsissa. En kestä miten hyvää tää on - ja millä ihmeellä korvaan tämän jatkossa).
Laguna Beachin kaupungissa (tekisi mieli kirjoittaa kylässä, niin pienen oloinen se on) on muutamia isompia katuja kauppoineen ja keskusta-alue onkin helposti käveltävissä. Rannalla kävelyn jälkeen me menimme Tommy Bahama -nimiseen ravintolaan syömään, joka itseasiassa näkyy tuossa kuvassa (valkoinen korkeampi rakennus). Ja herkkuburgerihan sieltä listalta tupsahti eteemme. Nam!
Laguna beachin ympäristö on todella kaunista ja sitä kannattaakin ajaa aivan merenrantaa pitkin. Hulppeat huvilat kallioiden kielekkeillä ovat aivan törkeän hienoja ja auheuttavat kivasti pientä kateutta. Jotkus siis oikeasti asuu sellaisissa luksus-huviloissa merinäköalalla, wau! ja huokaus.
Suosittelen ehdottomasti LA:n vierailulla myös pistäytymään OC:ssa ja juurikin Lagunalla. On ehdottomasti pienen ajomatkan arvoinen ja antaa enemmän käsitystä paikallisesta menosta.
Eng // Laguna Beach in OC is absolutely beautiful place and very relax.
Torstaina vietetään Jenkeissä Kiitospäivää! On ihanaa päästä seuraamaan paikan päältä kaikkia näitä suuria juhlapyhiä amerikoissa, kuten aikaisemmin lokakuussa Halloweenia. Joulu olisi varmaan kaikkein överein juhlapyhä täällä, ja hurjin ja kiireisin. Esimakua siitä ollaan jo saatu lukuisilta ostareilta, joissa on toinen toistaan upeampia joulukoristeita sekä tietysti jättimäisiä joulukuusia.Kiitospäivän jälkeisenä päivänä on Black Friday, jolloin käynnistyy virallisesti joulun shoppailukausi. Black fridaysta olen vain kuullut kaikkia hurjia juttua, miten ihmiset ryntäävät ja jonottavat kauppoihin hullun lailla ja osa jopa talloontuu ja jää jalkoihin hulinoissa.Käytiin nyt illalla etsimässä yhtä elektroniikkajohtoa Best Buysta ja kieltämättä piti pari kertaa hierasta silmiä kun huomattiin että kaupan edustalle on leiriytynyt telttojensa kanssa pitkä liuta ihmisiä... Ilmeisesti jokin tosi kova tarjous tiedossa! Ensimmäiset ovet avautuvat jo keskiyöllä ja kuulemma koko perjantai on yhtä shoppailua!
Paljosta saan myös itse olla kiitollinen ja meidän ensimmäinen Thanksgiving amerikoissa vietetään ystävien kesken, hyvin syöden, pelaten ja mukavia jutustellessa. Emme olleet itse osanneet suunnitella mitään menoa tälle päivälle, kun ajattelin että tämä on kovasti perhekeskeinen juhla, joten oli kiva saada kutsu Kiitospäivän viettoon paikalliselta ystävältä. Tuskin maltan odottaa Kiitospäivän viettoa!
Tämä kuva on Laguna Beachiltä, josta pian tulossa isompi postaus! Happy Thanksgiving! Miten sinä vietät Kiitospäivää?
Eng // Happy Thanksgiving!
Edellisessä postauksessa kerroin kuinka urheasti yritettiin päästä selfieen legendaarisen Hollywood-kyltin kanssa. Matka oli pitkä ja sen verran tutuiksi tultiin Griggith Parkin trailireittien kanssa, että oltiin pari päivää myöhemmin aikalailla varmoja, että nyt vietäisiin maaliin saakka tämä vaellus.
Oikoreitit oli selvillä ja haikattiin urheasti kylttejä kohden. Parin tunnin haikkauksen jälkeen alettiinkin olemaan jo aika lähellä "kohdetta" ja päätettiin tässä vaiheessa saavutusta jäädä ottamaan kasa selfiitä sekä "parit" pakolliset hyppykuvat.
Ja kerrankin voi sanoa, että olipa hyvä että jäätiin omahyväisesti ottamaan ne selfiet. Nimittäin juteltiin näköalatasanteella hetki erään pojan kanssa, joka oli Minnesotasta ja hän oli päättänyt vain kävellä rinnettä ylös kyltille. Hän oli niin itsevarman oloinen asiastaan, että huikattiin vaan perään, että nähdään kohta huipulla! Perästä tullaan... Tähän väliin täytyy todeta, että sen verran olin itse asiaan perehtynyt, että kylttiä lähemmäksi pääsee vain niiden yläpuolelta, eikä näin alhaalta päin kavuten kuten tämä herra lähti matkaan. Eikä mennyt aikaakaan kun yläpuolelle ilmestyi helikopteri pörräämään LAPD:n logoissa. Lisäksi ylhäältä tälle pojalle huudettiin kovaäänisiin jonkun sorttisia perääntymiskehoituksia. Olihan kuulkaas villiä! Poitsu lähti kiltisti perääntymään ja laskeutui takaisin kukkulalta, ja me sen kuin jatkoimme selfieiden ottoa - siis onneksi ei oltu niin tyhmiä että oltais lähdetty tarpomaan samaa reittiä... Helikopteri pörräsi uudestaan vielä muutaman lisäkeikan, ikään kuin varmistaakseen asian ja häipyi sitten horisonttiin.
Siispä kuinka suoriuduttiin? No emme päässeet koskemaan kylttiä, eikä edes hullun rohkeesti saatu LAPD:tä peräämme vaan ihan coolisti tyydyttiin ottamaan vaan kuvamme tässä näköalatasanteella, joka osoittautui oikein passeliksi kohteeksi kylttien ihailuun. Matkalla näimme ratsastajia ja ranchin, jonne minun on tarkoitus yrittää ennättää mennä vielä ratsastamaan.
Eng // Our second time hiking in Griffith Park did get us closer to the Hollywood-sign. It was worth it.
